Dear thief...

Tänä aamuna ajattelin lähteä rannalle. Meinasin ottaa kameran mukaan ja kuvata surffareita. Avasin reppuni, nostelin päällä olevat vaatteet, hedelmät ja vesipullot pois päältä. Alta löytyi isoja myttyjä sanomalehtipaperia, jota en kyllä itse ollut sinne laittanut. Kameroita ei näkynyt missään.

Kappas, varas iskenyt. Liekö ollut sama joka varasti bussissa siltä yhdeltä mieheltä ne rahat, en tiedä. Mun Canonin järkkärillä, Canonin pokkarilla ja Canonin 75-300mm linssillä on ilmeisesti nyt sitten uusi koti ja minulla suuri suru. Kiitos viimeisestä melkein viidestä vuodesta, olit rakas kamera.

Yhteisarvohan näille kaikille kolmelle on yli tonnin verran, joten kyllähän tuo pisti hieman vihaksi. Mulla kaikki nuo kamerajutut ja läppäri siis repussa, jonka kaikki hihnat kieputtelin nilkan ympäri nukkuessani, reppu oli pääasiassa lattialla jaloissani, välillä pääni alla tyynynä. Se milloin kamerat lähtivät kävelemään, on arvoitus. Kumma juttu on, että vasta tänä aamuna sen huomasin. Mutta kun tiedoitus ekasta ryöstöstä bussissa tuli, avasin vain vetoketjun, katsoin että täynnä tavaraa se yhä on nostelematta sen kummemmin ylempiä tavaroita. Eihän mulla mielessäkään käynyt, että rosvo ovelana voisi laittaa jotain tilalle.

Onni onnettomuudessa oli se, että mulla oli rahavyössä paidan alla mun rahat, passi, luottokortit ja kännykkä. Niitä olisi hankalampi korvata. Samoin ihmettelen, ettei mun läppäriin koskettu, vaikka se oli samassa paikassa kameroiden kanssa - ja hyvä niin, koska läppäri on ehkä mulle kaikista tärkein, vaikka rahallisesti se ei kameroiden veroinen olekaan. Siellä on kuitenkin kaikki mun kuvat ja muistot ja lisäksi se on aika korvaamaton yhteydenpitoväline.  Tänään kävin poliisiasemalla (jännä ettei Perun pääkaupungin turistipoliisissa ole yhtäkään englanninkielentaitoista) ja sain raportin vakuutusyhtiölle toimitettavaksi. Nyt sitä empatiaa vakuutusyhtiöltä vasta toivotaankin, mä todella toivon että se korvaa täyden hinnan kaikista laitteista. Jos korvaa, yritän ehkä Ecuadorista ostaa uudet. Siihen saakka tulee vähän kuvatonta blogimateriaalia, valitan.

Nyt lähden kohti bussiasemaa ja Pohjois-Perua, toivotaan että ensi yönä ei lähde tavaroita pitkäkyntisten matkaan!

Vaihteeksi bussihärdelliä

Laura + Etelä-Amerikka + bussit = huono kombinaatio.

Eilen viimein sain siis ennakkotehtävät tehtyä ja postitettua. Samalla postitin kahdeksan kilon edestä villapaitoja, kaulaliinoja, takkeja ja muuta lämpöistä vaatetta, jota en enää tule tarvitsemaan. Ja kirjoja, aina vain kirjoja. Niistä ei vaan raaski luopua! Cuscon posti oli positiivinen yllätys Indonesian postitoimiston jälkeen. Sain loistavaa asiakaspalvelua tosi mukavalta naiselta ja vieläpä englanniksi. Siellä mun tavarat pakattiin niin tiukkaan pakettiin, että jos jotain eksyy matkasta niin jo on kumma.

Ennakkotehtäviin olin lopulta aika tyytyväinen, mitä nyt mun Uhri-esseen jälkeen alkoi mielessä kieppumaan heti sen valmistuttua muka kaikki paremmat ideat. Nyt käsittelin aika laajalta ihmisoikeuksia aina Etelä-Afrikasta Itä-Timoriin, mutta myöhemmin rupesin miettimään olisiko sittenkin se ruotsalaisdokkari Ei oikea raiskaus?-aiheinen ollut sittenkin parempi. Vai olisiko pitänyt yrittää yllättää tuomaristo ja tarkastellakin sanaa uhri uskonnollisessa merkityksessään, Raamattuun vedoten? Lopulta totesin, että nyt ei enää jossitella, survoin paperit kuoreen ja kipitin postiin.

Postissa menikin kauemmin kuin oletin ja huomasin, että mullehan tulee vähän kiire. Lisäksi jännäsin lähteekö mun bussi edes, koska saksalaistytöt ei päässeet päivällä lähtemään Limaan, koska joku tie oli poikki, en tiedä miksi. Lähdin kuitenkin asemalle hirveässä tohinassa ihanan kevyine tavaroineni  (mun rinkkaan mahtuu ihan oikeasti tavaraa nyt, ei enää outoja ripustusviritelmiä sen ulkopuolelle halleluja!) Lippuun oli merkattu, että asemalle pitää tulla klo 18, mutta bussi lähtee 18:30. Yleensäkin lipuissa aina on tuo puolen tunnin varoaika, enkä siitä hirveästi stressiä ottanut. Olin asemalla 18:15 ja päädyin hirmuiseen karuselliin ja lopulta hyppäsin jo liikkuvaan bussiin. Olipahan vauhdikas lähtö Cuscosta.

Matka meni ihan mukavasti, mitä nyt aamulla koko bussi herätettiin kuudelta, kun huomattiin joltain ulkomaalaismieheltä kadonneen 8500 solia (noin 2500e) yön aikana. Poliisi tuli paikalle ja tien varressa jumitettiin jonkin aikaa. En edes tajua miksi jollain idiootilla on noin paljon käteistä mukana?! Lopulta kerättiin koko bussilta pieni kolehti miesparalle, pärjäileepähän pari päivää. Koko härdellin seurauksena mun 20-tuntinen bussimatka venyi 24-tuntiseksi ja saavuin Limaan kuudelta illalla. Mun seuraava bussi olisi lähtenyt viideltä, vaan minäpä en (olin ostanut jo lipunkin valmiiksi Cuscossa, mitä en yleensä edes tee). Kävin heti inisemässä uutta lippua bussiyhtiöltä, mutta ne sanoi vaan voivoi. Ei auttanut kuin ostaa uusi lippu huomiselle (34e) ja toivoa, että vakuutusyhtiöllä riittää empatia.

Nyt sitten olen Limassa ja vietän yön täällä toisin kuin suunnittelin. Illan onneksi pelasti mukava taksikuski, jonka kanssa höpöteltiin koko matka, espanjaksi! Kyllä vähän hymyilyttikin kuskin tuumatessa mulle "Puhuthan sinä hyvä tyttö espanjaa koko ajan!" valitellessani, ettei oikein kieli taivu kovin hyvin. Siinä sitten totesin itsekin, että tosiaan, kyllähän mä muuten puhun espanjaa! En mä sitä oikeastaan osaa, mutta kyllä mä vaan sitä puhun ja sillä selviän. Vähän väliä pitää tosin pyytää muita vääntämään asiat rautalangasta ja toistamaan, mutta ketä kiinnostaa. Enää ei ensimmäisenä tulekaan "puhutko englantia?", vaan ensin yritetään espanjaksi. Kyllä mä melkein väittäisin paremmin espanjaa puhuvani kuin ranskaa, jota opiskelin koko lukioaikani. Vaikka takuulla sanavarasto on huomattavasti mun espanjaa laajempi, niin ranskaa mun suusta ei olla kyllä tähän saakka juurikaan kuultu eikä varmaan kuullakaan. Kauhean hankala kieli.

Kuski oli peräti niin mukava, että annoin sen kärrätä mut hostelliin, josta se todennäköisesti saa välityspalkkiota. Tää on vähän niin kuin fiinimpi mesta, ei sellainen räkäinen partyhostelli joissa on tullut eniten lusittua, mutta kuski sai tinkaistua hinnan inhimilliseksi, niin täällä kelpaa yksi yö huilia. Lisäksi mun odotukset aamupalalle on aika korkealla, paree olla aika hyvä. Voi miten tuntuikin suihku hyvältä 24-tuntisen bussimatkan jälkeen.

Cuscossa vierähti viikko, vaikka oikein mitään en tehnyt. Ennakkotehtävien parissa ähersin joka päivä ja viikonloppu meni aika kosteissa tunnelmissa. Mun dormiin sattui kolme saksalaistyttöä ja kaksi englantilaistyttöä, kaikki 18-20-vuotiaita, joten sillä porukalla vietettiin pari lystikästä iltaa, etenkin lauantain Jungle Party oli aika ikimuistoinen. Mun bilekunto taitaa vaan kaivata vähän preppausta, mä kun olin molempina iltoina se ensimmäien tylsimys joka lähti nukkumaan, heh.

Cuscossa myös tapasin ensimmäisen suomalaisen Etelä-Amerikassa! Harrin Turusta, jota toivottavasti myöhemmin vielä tulee nähtyä jossain pohjoisessa, saa nähdä miten käy. Lisäksi näin argentiinalaisia muutamana päivänä ja israelilaiset Kfir ja Gevakin viipyivät kaupungissa pari yötä, joten käytiin lounastamassa porukalla. Cuscossa huvitin itseäni myös hilpeillä kadunnimillä, joita bongailin vaikka kuinka, mutta muistan vain pari. Vai miltä kuulostaa Plaza Kusipata tai Calle Herrajee? Lisäksi mieleen jäi muuan keskustelu erään taksikuskin kanssa, jossa häntä kiinnosti mm. mitä juon juhliessani, kuinka monta litraa olutta kykenen juoman yhden illan aikana (hän pystyy 12, toivon totisesti ettei ollut tuo määrä edellisiltana ennen kuin aamulla nousi rattiin) ja mitä mieltä olen perulaisista pojista? Öööö, excuse-moi?

Kuvamateriaalia ei juuri muuten ole, kuin jotain ah-niin-edustavia otoksia lauantain  Jungle Partysta.

Tää on ikään kuin se before-kuva lauantailta...

...ja tää taitais sit olla se after-otos. Bloodbomb on ehkä yököttävin juoma ikinä, piscoa ja redbullia, yök.

Ihana Ellie from London! Oisko ehkä pientä reissua tiedossa Irlannista käsin loppukesästä...? Ellie myös väittää, että mulla on australialaisaksentti. Mä en tiedä mitä tästä enää ajatella, kun aussi sanoo mun kuulostavan jenkiltä ja britti aussilta. Samapa tuo, pääasia että mun mongerruksesta selvän saa.

Minä, Ellie ja joku kolmas, henkilöllisyydestä ei tietoa

Ja jos vielä yksi

 

Aamulla mulle selvisi, että tämä tyyppi oli hostellin manageri. Ei oikein enää uskottavuus riittänyt, vaikka oli puvuntakki ja kaikki. Tosiaan teemahan oli Jungle Party, mutta henkilökunta oli ainoat pukeutuneet.

Bloodbomb! Ayliella oli synttärit, mikä takasi ilmaiset juomat. Ei hyvä.

Ystävämme Margaret.

Huomenna mulla on päivä aikaa vähän katsella Limaa. Tuntuu hassulta olla täällä, koska täältä lähtee mun lento pois Etelä-Amerikasta 25. huhtikuuta. Ikään kuin tämän etapin päätöspisteessä ollaan siis jo. Mutta onneksi vielä matka jatkuu ja myöhemmin on aika palata tähän kaupunkiin takaisin. Huomenna siis neljältä mun luottokuski tulee noutamaan mut kohti bussiasemaa. Toivotaan että nyt tärppää ja pääsen päätöspisteeseen Talaraan, jonne olisi 17 tunnin matka. Siellä onkin tarkoitus viettää rannikolla 2-3 viikkoa ja vähän tehdä töitä siinä samassa. Siitä lisää sitten kunhan perille pääsen. Heippa!

Rikkaan leikkimistä Valparaisossa ja bussihelvetti Argentiinaan

Tällä hetkellähän olen jo Buenos Airesissa Argentiinassa, mutta jotta tämä postaus ei paisu kilometrin pituiseksi, kerron tässä vaan meidän minilomasta Chilen rannikolla ja helvetillisimmästä bussimatkasta - ikinä. Myöhemmin pistän toista postausta perään Buenosista!

Torstai-iltana lähdettiin Sergion kanssa rannikolle, Viña del Mar-nimiseen kaupunkiin, tarkemmin sanottuna viereisen Reñacan alueelle. Siellä Sergiolla ja sen kämppiksellä Pablolla on toinen asunto ja huh millainen asunto olikin! Mulle ei kerrottu sen tarkemmin paikasta, mutta kyllä täytyi henkäistä kun sisään astuin. Heillä olikin siellä valtava huoneisto 20. kerroksessa mäen huipulla Tyynenmeren rannalla ja maisemat parvekkeelta oli aika huikeat (mun kysymys vaan kuuluu mitä paikallisia miljonäärejä nää oikein on?). Talosta luonnollisesti löytyi uima-altaat niin alhaalta kuin katoltakin, ovimiehet, siivoojat ja videovalvonta. Justjust. Alueella oli vähän Miami-viboja (ei sillä että siellä oisin ikinä ollut, mutta sellaiseksi itse Miamin olen aina kuvitellut). Rantaboulevardeja, palmuja, kalliin näköisiä autoja, rantaa ja kasino. Heti saavuttuamme aloiteltiin ilta skumpalla parvella ja lähdettiin illalliselle. Syötiin, juteltiin ja jatkettiin lattariklubille illanviettoon, jossa parin piscolan jälkeen alkoi taas salsa irrota. Neljän jälkeen palailtiin nukkumaan.

Maisemia parvekkeelta. Harmi, etten ottanut illalla kuvaa, vastapäisen Valparaison valot yöllä oli hienot!

Kukkulan kahdesta kerrostalosta oikeanpuoleisessa siis oltiin.

Biitsi, jääkylmä vesi ja tulikuuma hiekka. Ja niin vahvat virtaukset, ettei meressä saanut uida.

Seuraavana päivänä käytiin ensin rannalla parin tunnin ajan (merivesi on täällä jäätävää) ja sitten jatkettiin matkaa melkein naapuriin, Valparaiso-nimiseen kaupunkiin. Ennen Chileen tuloa se oli itseasiassa ainoa kaupunki josta mulla oli jotain tietoa, koska muistan muinoin tulleen Amazing Race-jakson sieltä ja siksi pyysinkin jo ennen tuloani että Sergion kanssa käytäisiin siellä. Siellä käytiin lounastamassa ja kierreltiin päivä katsellen. Kaupunki oli jotenkin hirmu suloinen kaikkine värikkäine pikkutaloineen rinteissä. Sitten jatkettiinkin matkaa takaisin Santiagoon illaksi nappaamaan mun bussi Buenos Airesiin. 

Sivukujan ravintola, jossa Sergion mukaan on pakko käydä, jotta voi kertoa käyneensä Valparaisossa. Seinät olivat täynnä viestilappuja ja ihmisten passikuvia.

Hauskaa ravintolassa oli myös se, että sieltä sai vain yhtä annosta, joka oli kahden hengen setti - tänne ei tulla syömään yksin. Annos oli hassusti käsiteltyjä ranskiksia, possunlihaa (joka maistui hirvenlihalle), sipulia ja kananmunaa. Ihan jees.

Kivuttiin kaapelivaunusysteemillä mäen päälle - Valparaiso on yhtä rinnettä

. 

Siinähän niitä rinteitä ois. En välttämättä haluisi asua tuolla huipulla, ainakaan jos en omistaisi autoa.

Lainaa siitä pyörää! Aamuyöstä piscolien ja terremotojen jälkeen saattaisinkin kokeilla onneani...

Tätä kutsuisin jo kokeilevaksi sisustukseksi ;) Tätä rakastan lattareissa: katukuvassa on kaikkialla värejä, taidetta ja ripaus mielikuvitusta.

Lisää paljon värikkäitä pikkutaloja

Bussiasemalta eteenpäin alkoikin taas alamäki...Onneksi oltiin pari tuntia etuajassa (Sergion oli mentävä illaksi töihin, joten heitti mut ennen sitä asemalle). Mentiin kysymään miltä laiturilta bussi lähtee, mutta meille kerrottiinkin, että Mendozaan (välipysäkkiin, jolla oli määrä vaihtaa bussia) ei kulje busseja, koska tie sinne on katki sille vyöryneen kiven takia. Siis ihan oikeesti, mitä tää nyt on?! Ensin tulvia, sit jotain vyöryneitä kiviä? Mulla alko olla jo fiilis, että kaikki luonnonvoimat haluaa estää mun poistumisen Santiagosta. Täällä päin sentään bussifirmoilla on tapana palauttaa rahat (n. 100e). Että terkkuja vaan Australiaan!

Onneksi siinä sitten sattui aseman käytävillä olemaan mies kyltin kanssa, että heiltä lähtee minibussi jonnekin pikkukaupunkiin (Nunca tai jotain?) heti kun se saadaan täyteen, ja sieltä sitten voi vaihtaa bussia Buenos Airesiin. Matka maksoi n. 70e (50 000 pesoa) ja luvattiin, että sieltä on sitten lyhyt, n.5-6 tunnin matka Buenosiin. Eihän se sit ihan niin mennyt...

Illalla puoli kahdeksan aikaan lähdettiin liikkeelle. Oli mukamas niin kiire saada bussi liikkeelle, etten saanut edes ostettua evästä tai vettä matkaan. Bussi oli ahdas ja epämukava kaikin puolin eikä asiaa yhtään auttanut mun ylipainoinen vierustoveriukkeli. Illasta pysähdyttiin huoltsikalle, mutta sieltä ei saanut kuin vettä. No, parempi sekin kun ei mitään, ennemmin olen nälkäinen kuin janoinen. Eka stoppi tuli yöllä, kun tie oli suljettu, syystä jota en edelleenkään tiedä ja jota mun perulainen hirmu ystävällinen uusi toverini bussissa ei osannut mulle tarpeeksi simppelillä espanjalla selittää. Siinä ihmeteltiin muutama tunti, että mitäs nyt. En vieläkään tiedä miten tilanne ratkesi, koska nukahdin bussiin. Ilmeisesti kuitenkin otettiin uusi, pitempi reitti toiselle rajanylityspaikalle. Aamulla heräsin kun piti mennä nököttämään keskellä kylmiä vuoria Chilen immigrationiin leimaamaan itsensä ulos maasta. Siellä odotettiin yli tunti jonossa, ennen kuin luukku aukesi. Pari tuntia meni siinä hässäkässä ja jatkettiin keskelle ei-mitään Andien keskelle aika hienoihin maisemiin! Siellä vuorten alla laidunsivat niin lehmät kuin puolivillit hevosetkin ja oli aika vau-fiilis...kunnes päästiin Argentiinan rajalle. Ja olipahan muuten vittumaisin rajanylitys tähän mennessä ikinä! Ja se ei johtunut siitä, että viranomaiset yrittivät kiskoa rahaa kun Kambodzassa, hirmuisesta paperisodasta tai epäluuloisista tullisedistä. Ei - homma oli helpompaa kuin ikinä ennen, koska meidän ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin täyttää turistikortti ja antaa bussin matkanjohtajalle, joka kiikutti kaikki toimistoon. Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. 5 tuntia meni. En vieläkään tiedä miksi, mutta nälkä oli jo kova. Rajalla oli kyllä pikkukioski, mutta siellä setä sanoi just vähän ennen mua, että sanwichit on loppu. Jaa. No, ainoa syömisen tapainen mitä sieltä sitten sain irti, oli pussi muffinsseja, jee. 

Tämmönen tiekatkos oli vastassa ekana yönä

 

Argentiinan rajalla Andien keskellä. Taustalla näkyvä sininen pikkubussi oli meidän. Huomatkaa tien laatu - tuota pitkin köröteltiin satoja kilometrejä kiemuraisella tiellä vuoristojen välissä.

 Rajalta päästiin lopulta lähtemään ja sitten mulle selvisi, että ei me mihinkään pikkukaupunkiin ollakaan enää menossa, vaan Mendozaan, jossa mun alunperinkin piti vaihtaa! Ei siinä muuten mitään, mutta kun sieltä on Buenosiin vielä melkein 20 tuntia ja bussilippu maksaa varmasti maltaita. Ihan kiva. Matkalla kerran pysähdyttiin huoltsikalla, mutta siellä ei ollut automaattia, mulla ei ollut Argentiinan pesoja ja kortilla maksuun oli korkea minimiostoraja. Pari muffinssia vielä lisää nassuun naminami. Illalla saavuttiin Mendozaan yhdeltätoista (alkuperäisen 12-1 aikaan päivällä) enkä nähnyt enää mitään järkeä lähteä etsimään hostellia ja maksaa yöstä kun aamulla kuitenkin haluan lähtee heti matkaan kun eka bussi Buenosiin lähtee. Perulaispoika Daniel äiteineen kyllä kutsuivat kovasti sukulaisensa luoksi yöksi (olivat oikeasti hirmu ystävällisiä tyyppejä!), mutta päätin jäädä kuitenkin vartomaan asemalle ekaa aamun bussia. Kielimuurikin meidän välillä oli vähän turhan iso, valitettavasti. 

Asemalla ei ollut mikään paikka enää auki, ei lipputoimistot eikä ruokapaikat. Viimeinen muffinssi nassuun. Todistin sen: päivän voi elää kahdeksalla pikkumuffinssilla! Etelä-Amerikassa muuten hassua on se, että bussiasemat ovat täynnä eri yhtiöiden luukkuja, joilla voi olla ihan eri hinnat eri kohteisiin. Siinähän onkin sitten homma kierrellä niitä läpi kyselemässä monelta menisi busseja mihinkin kaupunkiin ja paljonko maksaisi. Istumapaikkatyyppejäkin on parhaimmillaan viisi erilaista ja erihintaista sen mukaan onko se ykkös- vai kakkoskerroksessa ja miten pehmeä tuoli on ja miten makuuasentoon sen saa. Kaikki kunnia Matkahuollolle! Vaikka meidän bussit on ihan onnettomia näihin verrattuna (missä elokuvat, missä pehmeät, mukavat tuolit, missä kahvi- ja välipalatarjoilu? Jossain busseissa saa kuulemma samppanjaakin!), niin kyllä silti alkaa kummasti arvostamaan simppeliä Matkahuoltoa ja nettiaikatauluja yhdenmukaisine hinnastoineen. Ja sitä ettei lippua tarvitse ostaa päiviä etukäteen jos haluaa varmistaa matkansa.

Nojoo, pointti tuli varmaan selväksi. Bussilipun osto täällä on vittumaista. Bussiasemalla sen sijaan oli suihkut ja niitä käytin 10 peson (1,5e) hintaan oikein mielelläni. Aamulla, kovalla penkillä hyvinnukutun yön jälkeen aukesi kuudelta ekan yhtiön toimisto. Menin kysymään lippua ekaan bussiin ja hinta olikin pikkasen jotain muuta, mitä Lonely Planet lippuhinta-arvioissaan listaa. Olin varautunut maksamaan sen ilmoittaman n. 150 pesoa (22e), mutta lopulta lippu maksoi 530 pesoa (80e). Neiti tiskin takana sekä paikalliset mun takana jonossa vahvistivat, että kaikkialla on aikalailla samanhintainen lippu, turha yrittää. Hirmuisen kiva ylläri. Ainoa positiivinen asia oli se, että tällä aamuseitsemän bussilla ehtisin sittenkin saman illan aikana Buenosiin, eikä mun tarvitsisi maksaa turhaan varaamastani hostellista.

Tämä bussimatka oli tosi mukava, mulla oli kakkoskerroksessa peräpenkki nurkassa, joka oli melkein pehmeämpi kuin mun oma sänky. Matkalla näkyi leffoja ja tarjoiltiin leivoksia, kahvia ja Spriteä. Välillä pidettiin pidempiä vessataukoja asemilla, jolloin pystyi ostamaan kunnon syötävääkin. Siinä missä ekalla bussimatkalla katseltiin vuoria, tällä matkalla sitten ei katseltu yhtään mitään. Tai no, aroa, aroa ja aroa. Argentiinalaista pampaa kaikkialla. En ole ikinä nähnyt päivän aikana niin paljon peltoa, puskaa, aukeaa aluetta, lehmiä ja hevoslaumoja. Kyllä sen rinnalla Pohjanmaakin kalpenee kirkkaasti. 16 tunnin päästä saavuttiin luvatusti Buenos Airesiin 11 aikaan illalla. Nappasin taksin (ja kävin kokonaisen keskustelun mun puoliseniilin pappakuskin kanssa - espanjaksi! Hän alkoi kutsumaan mua chiquitaksi ("pikkutyttönen") kysyttyään mun iän, ihana!) ja huristelin hostellille. 

Kelpasi näitä katsella

Kokonaisuudessaan siis maksoin busseista n.150e alkuperäisen 100e sijaan, istuin bussissa sellaiset 43 tuntia (matka suoraan Santiagosta Buenos Airesiin on normaalisti n.20 tuntia), nukuin bussiasemalla ja olin ensi kertaa itselleni todella ärtynyt, etten osaa paremmin espanjaa. Voi sen viikonlopun näinkin viettää. 

Ensi postauksessa vähän iloisempia meininkejä tangokaupungin sykkeestä!

En kestä enää

Edellisen postauksen jatkeeksi ilmoitusluontoinen asia: en sitten ilmeisesti menekään San Pedro de Atacamaan lauantaina. Sergio soitti just ja kertoi yrittäneensä varata mulle bussilippua sinne ja sieltä kerrottiin, että tiet on mennyt poikki ja arvatkaas vaan minkä takia: tulvien!

Miksi oi miksi taas, miksi aina minä?! Luulin päässeeni kaikista tulvahuolista ja luonnonkatastrofeista Australiasta päästyäni, korkeintaaan odotin jotain maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta, mutta ne sentään olisivat tuoneet vähän vaihtelua. Se siitä kuivasta meiningistä. Atacaman aavikko pohjoisessa on sitä paitsi maailman kuivin alue, miten siellä suunnalla voi yhtäkkiä sataa kaatamalla, kysynpä vaan?

Kyllä taas pienen ihmisen hermoja koetellaan... Lauantaina haluan Santiagosta lähteä, se on ihan varma, mutta nyt sitten pitää keksiä plan B. Chilessä mua ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kaupunki San Pedron lisäksi (ja sinne mun pitää joka tapauksessa myöhemmin mennä, koska sitä kautta haluan ylittää rajan Boliviaan). Rupesin miettimään vaihtoehtoa, että josko menisinkin lauantaina Buenos Airesiin muutamaksi päiväksi odottelemaan tulvien laskua ja San Pedroon pääsyä. Argentiina on vaan Chilen lisäksi kovin kallis maa :/

Tragikoomisinta tässä on ehkä se, että Sergio sanoi, ettei ole ikinä elämänsä aikana muista San Pedrossa tulvineen. Mä näköjään saan maapallon kuivimmatkin alueet lainehtimiaan vedestä.

Tässä vielä uutinen aiheesta, jossa paikallinen kuvailee mm. "Tämä on kaaos", ja kehotetaan turisteja pysymään kaukana alueesta. Sähköt, vedet, tiet ja kaikki on poikki. Helvetin hienoa.

 

Eniten vituttaa kaikki

Voin luvata heti alkuun, että tässä postauksessa ärräpäät lentelee ja häivähdystäkään sateenkaaria, auringonpaistetta ja kirjavia poneja ei näy. Nyt Laura on äkäinen eikä aio mökömököpuusta laskeutua ihan justiinsa. Jos et jaksa kuunnella kunnon vuodatusta, lopeta lukeminen tähän.

Aiemmin kerroin meidän jumiutumisesta Hervey Bayhyn. Turha rahanmeno megakalliiseen lentoon ärsytti, suututti, ketutti ja harmitti. Hieman kuitenkin lohdutti ajatus, että bussiyhtiön ainakin on pakko palauttaa rahat takaisin matkasta, jonka he itse peruivat. Elättelin kyllä myös toiveita, että ehkä vakuutusyhtiöstä saisi puhuttua Hervey Bay-Brisbane-lentoon menneet rahat, sieltä nyt oli tietyllä tapaa pakko päästä pois nappaamaan seuraava lento ja tulva-alueelta pois haluaminen on musta muutenkin aika perusteltua, mutta tämä nyt on ollut vaan villiä haaveilua.

Tänään matkalla Sydneyn lentokentältä Mijalle käväisin Greyhound-bussiyhtiön toimistolla. Ja mitä neiti tiskin takana siellä tekee? Ojentaa mulle Terms & Conditions-lapun, jossa alleviivattuna kohta, joka menee näin: "Greyhound Australia will not be responsible for any costs incurred as a result of cancelled services due to natural disasters or unforeseen operational circumstances. For example: flooding, landslide, road closures, bushfire; which are out of the control of Greyhound Australia." Kassaneiti vain hymyili mulle maireasti ja kehotti ottamaan yhteyttä omaan matkavakuutusyhtiöön. Just. Haistakaa paska.

Siis mitä? Näinkö täällä toimitaan? Mä en saa rahoja takaisin matkasta, jota en ikinä matkustanut? Toinen uskoamaton juttu mun mielestä on, että vakuutusyhtiön kommentti tähän on, että luonnonkatastrofeista aiheutuvia kuluja ei korvata. Eikö matkavakuutuksen pitäis olla just tämmösiä tilanteita varten: kun reissun päällä sattuu ja tapahtuu itsestäni huolimatta? Lento oltaisiin korvattu esimerkiksi jos olisin sairauden vuoksi estynyt matkustamaan. Syyksi ei kuitenkaan kelpaisi vaikkapa vaara-alueelta poismatkustus. Eli jos olen saarrettuna metsäpalojen keskellä, mun pitää kärventää itseni ennen kuin vakuutusyhtiö maksaa helikopterin noutamaan mut, niinkö?! Mun mielestä tässä vaiheessa vakuutusyhtiön pitäisi vähintään korvata mulle bussimatkaan menetetyt rahat, mutta koska syyssä on sana luonnonkatastrofi se ei ilmeisestikään mene läpi millään. No, yritetään kumminkin. Kerron miten kävi.

Sitten kun itse törppöilen ja vaikkapa viskaan kameran mereen, se kyllä korvataan. Mä en oikein tajua tätä logiikkaa. Omat törppöilyt yhtiö maksaa kernaasti, mutta ei luonnon järkkäämiä yllätyksiä, jotka voi olla ihan yhtä arvaamattomia kuin oman käden katkaisu tai hervoton ripuli reissun päällä.

Kysehän ei loppujen lopuksi ole kuin 45 dollarista, siis bussimatkan osalta, mutta mulle se on puolentoista päivän päiväbudjetti.

Toimistolta palatessani istuin junassa ankaran vitutuksen vallassa ja sillä hetkellä vihasin mm. kaikkea. Mua vitutti australialaiset, kuin humalaisten keksimät paikannimet, jotka vilahtelivat asemakylteissä (Turramurra? Bullaburra? Minnamurra? Woonona? Woy Woy? Zig Zag? Oikeesti?!). Mua vitutti partiolaisasuja muistuttavat koulupuvut. Miksi poikien asuun kuuluu polvisukat? Mua alkoi vituttaa, kun muistin kärryjen olleen maksullisia lentokentällä. Sen myötä alkoi vituttaa enemmän kun tajusin, että Australiassa ihan kaikella rahastetaan aina hostellien tallelokeroista wi-fi yhteyksiin ja pikaruokaravintolan ketsuppiin (keskikokoinen ketsuppikippo 3,50 dollaria kun kaupassa kokonainen ketsuppipullo maksaa 1,50 dollaria!). Ainoa mikä ei tuntunut vituttavan, oli korvaani laulava Lenny Kravitz, jonka "Oh I want to get away, I want to fly away"- lyriikoihin mä niin samaistuin. Kyllä Lenny, lennetään ihan mihin vaan... Sitten alkoi taas vituttaa Lykke Lin jatkaessa "dance dance dance..." No saatana kun ei vaan nyt tee mieli tanssia. Ja ennen kaikkea, mua vitutti Australian sää ja luontoilmiöt aina metsäpaloista tulviin.

Siinä sitten rohkaistuin ja päätin laskea paljonko mulla oikeesti paloi rahaa mun paluumatkaan Hervey Baysta Sydneyyn. Lento Hervey Bay-Brisbane 382 dollaria (297 euroa). Lento Brisbane-Sydney 82 dollaria (64 euroa). Peruutettu bussimatka Hervey Bay-Brisbane 45 dollaria (35 euroa). Yhteensä 509 dollaria eli n. 396 euroa. Jumalauta, tolla rahalla oisin saanut menopaluun melkein mihin tahansa Eurooppaan. Se on mun kolmentoista-viidentoista päivän kokonaisbudjetti!

Onni onnettomuudessa tällä kertaa on se, että mun kaiken sohvasurffailun ja muiden nurkissa loisimisen jälkeen olin itseasiassa saanut säästöjä kasaan (mikä on mun mielestä Australiassa aika saavutus maan hintatasoon nähden, etenkin kun mun budjetti tänne oli ihan sama kuin Aasiassa) Mutta tietysti se harmittaa, juuri kun olin ehtinyt riemuita, että niillä säästöillä voisi tehdä jotain kivaa ekstraa ensi maanosassa, lähteä vaikka pidemmälle retkelle johonkin tai jotain. Ja kyllähän mulla tietysti on pieni hätävararahasto juuri tällaisten yllätyskulujen varalle, mutta tavoitehan olisi saada ne säästettyä, etenkin kun nyt on tiedossa kesäkin ulkomailla.

Mainitsinko muuten jo, että yhtenä aamuna meidän hostellihuoneen lattia tulvi? Entä siitä, että kahtena aamuna mun piti käydä kitisemässä respassa kun leipä oli aamupalalla loppunut? Mites sitten se, että viimeisenä aamuna meidän huoneen vessanpönttö oli haljennut kahtia? Ai niin ja meidän lento oli eilen niin pahasti myöhässä, että päätettiinkin tyttöjen kanssa jäädä yöksi Brisbanen lentokentälle (koska sleepinginairports.net kehui Brisbanen kenttää hyväksi nukkumapaikaksi, pah!), jossa oli jäätävän kylmä.

Joo-o, taitaa olla tämän Neiti Päivänsäteen aika poistua nurisemasta. Elämähän on oikeesti ihanaa ja sillee, loppujen lopuksi mä täällä mieluummin olen kun hyytävässä pakkasessa. Huomenaamuna Mijan suunnatessa kohti toista lomanjälkeistä koulupäivää, itse suuntaan Mijan isosiskon Taylan kanssa biitsille. Sunnuntaiaamuna hypätään taas lentokonekyytiin, halleluja!

Tässä vähän vielä loppukevennyskuvia, ettei nyt jää tämä postaus ihan niin negatiivisiin meininkeihin.

Siinä ois meidän vessa... Kukaan ei tiedä mitä sille yöllä tapahtui. Mielenkiintoista.

Kerrankin ajoissa kentällä!

Annin teki lentokentällä mieli jätskiä. Homppelijätskiä.

Wet'n'Wild:issä lounastauolla. Annika on kans ihan fiiliksissä. Toisin sanoen sille taisi tulla kiire ehtiä kuvaan...

Hervey Bay, en tykkää susta

Kuinka paljon voi pientä ihmistä ottaa päähän? Voi kuulkaa, ette tiedäkään...

Pari viikkoa sitten Australiassa uutisoitiin pensas- ja metsäpaloista kuivuuden ja helleaallon takia. Päästiin Hervey Bayhyn perjantai-iltana. Suunniteltiinkin, että vietetään täällä tyttöjen kanssa neljä yötä ihan vaan rentoutuen ja hengaillen ilman sen kummempia suunnitelmia. No, lopulta tehtiin niin ihan olosuhteiden pakostakin, koska täällä ei oikeastikaan voinut tehdä yhtään mitään hostellin seinien tuijottelun lisäksi, nimittäin... alkoi rankkasateet ja tulvat! Älyttömän hienoa.

Mitä se sitten käytännössä meidän osalta tarkoitti, niin sitä, että täällä ollaan jumissa. Lauantaina ilmoitettiin, että pohjoiseen ei pääse, syynä "natural disaster", sillä tiet ovat suljettu ja bussiliikenne lakannut. Ok, ei vielä koske meitä eikä mitään hätää. Sunnuntaiaamuna hostellin infotilaisuudessa ilmoitettiin, että tiet etelään ovat myös poikki ja vielä ei tiedetä kuinka kauan, seuraavana aamuna saatte lisää tietoa. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta itse olin jo varannut ja maksanut bussimatkan tiistaiaamulle takaisin etelämmäs Brisbaneen, josta mulla keskiviikkoaamuna lähtee lento Sydneyyn josta taas ensi sunnuntaina lähtee seuraava mantereidenvälinen lento. Yritin vielä olla panikoimatta.

No mitä meille tänä aamuna sitten kerrotaan: bussiliikenne on katki vähintään perjantaihin saakka. Siis mitä?!?!?! Ei mulla ole varaa odotella perjantaihin jos vaikka sattuisin pääsemään etelämmäs, kun sunnuntaiaamuna on pakko olla Sydneyn lentokentällä. Lisäksi mun pää hajoaa täällä jos joudun kököttää tässä hostellissa yhdenkin ylimääräisen yön. Turhauttavaa on myös se, että tulvat eivät täällä edes juuri näy, on vain satanut monta päivää taukoamatta, mutta kaupungin kadut ovat ok. Sadekin vihdoin lakkasi täksi päiväksi ja sää on ollut tosi kaunis. Katsottiin tosin uutissivustoilta videoita valtateiltä eikä se kyllä siltä näyttänyt, että sinne haluaisi sekaan. Ilmeisesti tulvat olivat vaatineet ensimmäisen uhrinsakin, miehen autonsa kanssa ja pari ihmistä ovat kateissa.

Mitä nyt sitten tänään tehtiin, niin tyttöjen kanssa varattiin samantien huomisillaksi lento Hervey Baysta Brisbaneen (näytti siltä, että koko hostelli päätti heti varata lennot, ja me ei haluttu jäädä rannalle ruikuttamaan kaikkien lentojen täyttyessä) niin että päästään keskiviikkona lennoillemme, minä Sydneyyn ja tytöt Airlie Beachille. Mikä siinä niin vittumaista oli, oli se, että lennot täältä on kalliita, siksi alunperinkin varasin Sydneyn lennon Brisbanesta enkä täältä. Siinä kun maksoin yli kolmen tunnin lennosta Brisbanesta Sydneyyn 82 dollaria, niin Hervey Baysta Brisbaneen 50 minuuttia kestävä lento kustantaa 290 euroa! En hirveesti innostunut tästä menoerästä, en sitten yhtään. Ja lisäksi pitää vielä kinuta bussiyhtiöltä mun 45 dollaria takasin.

Jaa ja mitäkö ollaan tässä nyt kolme päivää tehty? Luettu, pelattu korttia, kokattu, luettu, datailtu, pelattu korttia, pelattu monopolya, syöty, juotu, katsottu tv-kaistalta suomitelkkaria, odotettu milloin syödään, pelattu korttia, syöty, keksitty vaihtoehtoisia tapoja päästä täältä pois... (liftaus ja kimppakyytisivustot jouduttiin alkuinnostuksen jälkeen hylkäämään kun tajuttiin vihdoin, että ne tiet hyvin todennäköisesti ovat katki myös yksityisliikenteeltä, ei pelkästään busseilta. Kumivene tai polkupyörän vuokraus olivat pitkään vielä suunnitelmissa mukana tosin!) Hirmu jänniä päiviä on ollut! Tänään oltiin hurjia: astuttiin ekaa kertaa hostellista ulos! Käytiin kävelemässä kaupungilla, meinattiin mennä Greyhoundin toimistolle kinuamaan rahoja takaisin, mutta vastassa oli vain closed-kyltti, koska tänään on vielä Australia Dayn jälkeinen yleinen vapaapäivä. Sitten meinattiin mennä katsomaan merenrantaa ja se oli kyllä ehdottomasti rumin jonka tällä reissulla olen nähnyt. Vesi oli ruskeaa ja ranta ihan törkyä täynnä.

Ei kyllä tarvii Hervey Bayhyn tulla enää ikinä takaisin.

Iha tosissani harkitsin itseasiassa aiemmin Brisbaneen jäämistä, mutta sitten päätin kuitenkin tulla tänne, olinhan Hervey Bayhyn saakka bussipassini etukäteen jo maksanut. Miksi, oi miksi en vaan jäänyt? No, turha sitä enää on jossitella.

26. päivä tosiaan olisi ollut Australia Daykin, jota alunperin innolla odotin ja meinattiin sillon keksiä jotain kivaa ja vähän juhlia sen kunniaksi. Ei hirveesti ollut juhlafiilistä niin se sitten jäi.

Ainoa positiivinen puoli tässä on se, että Fraser Island on myös suljettu sään takia. Se on siis pääsyy miksi kaikki Hervey Bayhyn tulevat. Kyseessä on maailman suurin hiekkasaari ja kuvissa se on todella kaunis, täynnä valkoista hiekkaa ja kauniita järviä. Sinne on kuitenkin pakko ottaa järjestetty retki, joilla ajellaan maastureilla rannoilla ja leiriydytään yöksi. Kahden päivän retket lähtivät alkaen 320 dollaria, johon meillä ei tosiaankaan olisi ollut varaa ja se vähän harmitti. Nyt kuitenkin kun saari olisi ollut jokatapauksessa suljettuna, ei enää harmita oma köyhyys, kun ei sinne oltaisi kuitenkaan päästy. Onnellinen olen myös, että Anni ja Annika on mun matkaseurana tällä hetkellä. Pulassa on kivempaa kolmisin.

Ei ole kyllä näin korkealla käynyt v-käyrät vielä kertaakaan tämän reissun aikana. Luojan kiitos pääsen Australiasta pois ensi sunnuntaina, nyt olen jo ihan kypsä lähtemään.

Tältä sivustolta voi katsoa tiekuntoja, ja nimenomaan väli Hervey Bay-Brisbane on täynnä onnettomuusriskejä ja suljettuja teitä. http://www.racq.com.au/travel/drive_travel/road_conditions#directions:route/Hervey_Bay%2C_Queensland/Brisbane%2C_Queensland

Lisäksi eilen annettiin Brisbaneen myös tornadovaroitus.Täältä näkyy muuten vähän videota miltä Queenslandin osavaltion tulvat näyttää: http://www.abc.net.au/news/2013-01-27/live-wild-weather-queensland-calls-in-army/4486270

Jaahas, Greyhoundin toimisto suljettu

Greyhoundin busseilla olen Sydneystä tänne saakka kulkenut, takaisin päin ei enää ole asiaa sen seurassa

Fraser Island suljettu ja kukaan ei tiedä kuinka kauan

Tällä kovasti suunniteltiin jo meidän pakomatkaa täältä kunnes todettiin että kolmisin tuskin rinkkoinemme tuohon mahduttaisiin

Täällä Fraser Islandin lisäksi toinen turistijuttu on valaidenkatseluretket, mutta tähän aikaan vuodesta ei valaita ole lähipiirissä muuta kuin rumien patsaiden muodossa

Ruma ranta jonka todellista rumuutta kuva vähän sievistelee

Annille käy kohta kalpaten!

Ja tässä näette voittajan!

Tässä nyt fiilikset Hervey Baysta, huomenna onneksi päästään pois täältä. Yritän pistää pian postausta tulemaan kuvien muodossa myös välipysäkistämme Noosassa, jossa surffailtiin. Tulossa myös lisää kuvia Movie Worldista ja Wet'n'Wildista kun sain kuvat viimein Annikan kameralta.