Elizabeth Gilbert kirjoittaa romaanissaan”Eat, Pray,Love”,
että jokaisella maapallon kaupungilla on oma sanansa. Sulawesin Tana Torajan
sana olisi ehdottomasti ”vieraanvaraisuus.”
Aloitetaas kuitenkin ihan alusta. Tana Torajalla vietin siis
kolme kokonaista päivää. Lähdön kanssa oli kuitenkin hieman säätämistä, kun
kuultiin ikäviä uutisia: Nazin läheinen ystävä oli kuollut ja hautajaiset
pidettäisiin seuraavana iltana. Kuolinsyynä ilmeisesti liiallinen alkoholin
käyttö ja juhliminen ja kaverilla ikää 21 vuotta – hurjaa. Tehtiin pikainen
suunnitelmien muutos ja koska Naz kuitenkin halusi mun menevän, Mr. Lala
järjesti yhden oppilaistaan, Nielin mun seuraksi. Hieman huvitti, ihan kuin en
muutamaa päivää yksin selviäisi, mutta ainahan mulle seura kelpaa. Varsinkin
kun Niel on Torajalta kotoisin ja tuntee paikan ja tavat. Menomatka kesti
kahdeksan tuntia ja nukuin kuin tukki. Ennen nukahtamistani muistan ajatelleeni, että mun tekee mieli riisiä. Siis ihan pelkkää valkoista riisiä. Vähän nauratti, en mä Suomessa ikinä himoitsisi riisiä. Niel sen sijaan ei saanut nukuttua
silmällistäkään pahoinvointinsa takia, oli kuulemma niin kiemurainen tie. Ai
oli vai?
Tana Toraja tervehti meitä kuudelta aamulla sateisena ja ei
kovin kauniina. Napattiin pete-pete, sulawesiläinen
julkinen, joka on siis turkoosi vanha paku ja kulkee käytännössä kaikkialla,
syrjäisimmilläkin kylillä ja maksaa noin 30 senttiä per kyyti. Huristeltiin
puolisen tuntia pikkukylään maaseudulle, jossa asetuttiin taloksi yhden Mr.
Lalan oppilaan Fransin luokse, tai pikemminkin Fransin tädin kotitaloon. Talo
oli suuri ja siisti, vaikkakaan huonekaluja ei juuri ollut. Mulle tarjottiin
huone, jossa oli ilmeisesti talon ainoa patja. Kiitollisena, tosin ripauksen
syyllisenä rojahdin sille huilimaan tunniksi saavuttuamme. Mietin vain
kummaltakohan perheen lapselta patja oli ryövätty… Telkkari talosta jopa
löytyi, vessa oli mallia kyykky ja suihku oli yhtä kuin saavi, kuuppa ja
jääkylmä vesi. Takapihalla tepasteli kanoja ja kölli possuja. Fransin täti oli
ihana, aina hymyili ja huolehti, etten ollut nälkäinen tai palellut. Yhteistä
kieltä ei ollut, mutta se ei liioin haitannut. Voisi todeta, että tämä oli
todellinen homestay-kokemus, paikallista elämää parhaimmillaan.
Ensimmäisenä päivänä käveltiin vaan ympäri kylää, käytiin
katsomassa Fransin isovanhempien hautaa, paikallista ala-astetta ja torajalaisia
hassuja taloja, joita näkyy kaikkialla. Malliltaan niiden katot ovat kuin
puhvelin sarvet tai vene ja ne ovat aina rakennettu pohjois-etelä-suuntaan.
Usein niiden yhteydessä on myös pienempi, samanmallinen varastorakennus. Joskus
talojen oviaukkojen yläpuolella on muovinen puhvelinpää, mikä meinaa sitä, että
siinä pömpelissä asuu vähän rahakkaampaa väkeä. Verannalle ripustetut
puhvelinsarvet tarkoittaa aika lailla samaa, sillä ne sarvet ovat
perheenjäsenten hautajaisissa uhrattujen puhveleiden sarvia.
|
Fransin isovanhempien hautarakennus. Tämmösiä pömpeleitä näkyi vähän kaikkialla teiden varsilla. |
|
Lapsia koulun pihalla |
|
Puhveleita, joita oli joka puolella |
|
|
|
|
Tämmöisiä oli torajalaiset talot, joita olivat kylät pullollaan |
|
Rikkaampia perheitä, sen tietää puhvelinpäistä ja sarvipylväistä. |
|
Frans ja Niel huilimassa |
|
Niin että tuliko kaikille jo varmasti selväksi millaisia oli talot Tana Torajalla? |
Niel osoittautui vähän turhankin virkaintoiseksi
opas-nimikkeensä suhteen ja puhui ihan koko ajan ja jakoi infoa myös ihan
turhanpäiväisistä asioista. Jotenkin sen seurassa oli äärimmäisen uuvuttavaa ja
työlästä. Joskus kun on mukavampi vain katsoa, ihan hiljaa. Mua kun ei aina
yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa joka ikisen kasvin nimi ja rakennuksen yksityiskohdan
kaaren symboliikka. Jaksoipa hän joka päivä myös muistuttaa minua korjaamaan
hänen englannin lausumistaan ja jakamaan omaa tietouttani, Euroopasta kun tulen
ja olen varmasti viisas. Joopa… Helpompi ois tietoa jakaa jos ensin tietäisi
mitä hän tarkalleen haluaa tietää. Lisäksi Mr. Lala antoi kolme ohjetta reissun
varalle: 1. Pidä hänet turvassa 2. Tee hänen olonsa mukavaksi 3. Pidä hänet
iloisena. Ja nämä ohjeethan Niel otti hyvinkin kirjaimellisesti. Ärsyttävintä
ikinä oli hänen jatkuva ”be careful”-, ”safety first!”- ja ”are you
okay?”-hössötyksensä, oli kyse sitten liukkaasta mudasta, skootterilla ajelusta
tai lähellä vaeltelevista koirista. C’moon, ei sitä ikinä opi jos ei joskus
lennä pyllylleen puhvelinkakkaan, kuten Frans eräänä päivänä teki. Asiaa ei
yhtään parantanut Naz, joka soitteli parhaimmillaan viidesti päivässä
tarkastaakseen kaiken olevan hyvin. Huoh.
Toisena päivänä vuokrattiin skootterit ja huristeltiin
ympäri pitäjää. Käytiin katsomassa mahdottoman isoa kalliota, joka oli
käytännössä valtava joukkohauta. Siihen oli louhittu isoja koloja ja joka
kolossa on noin kymmenen hengen hauta. Vuorilla ajellessa välillä pysähdyttiin
tuijottelemaan maisemia, riisipeltoja ja vesipuhveleita. Palaillessa sade pääsi
yllättämään ja matkaa oli vielä yli tunti. Pidettiin sadetta jonkin aikaa
katoksen alla, mutta olin kuitenkin ehtinyt kastua sen verran, että kylmyys
tuntui selkäytimessä asti. Sateen loputtua hytistiin loppumatka ja illan
vietinkin visusti villasukat jalassa viltti ympärillä ja nukahdinkin olohuoneen
lattialle muiden viereen ja vedin sikeitä kevyet neljätoista tuntia. Seuraavana
aamuna mulla oli flunssa, totta kai. Samalla lupasin itselleni ostavani
Makassarista heti ensimmäisenä sadetakin – tosin se ei vielä ole toteutunut,
hups…
|
Niel ja Frans starttailemassa illallista ensimmäisenä iltana. Takana naapurintyttö, joka mulle tuntemattomasta syystä jatkuvasti hengaili meidän talossa, perheen pari lasta ja Fransin täti. Noilla matoilla muut nukkuivat kun itse vetelin sikeitä patjalla omassa huoneessani. |
|
Ensimmäisenä päivänä käytiin karjamarkkinoilla. Siinä meni possu kaupaksi ja kyllä, se on ihan elävä - toistaiseksi. |
|
Possuja kaupan |
|
Sillä välin kun Frans lähti vaihtamaan vaatteita pyllähdettyään puhvelinläjään, mä jäin hellimään Nielin tädin talolle koiranpentua |
|
Sit lähdettiin huristelemaan vuorille ja törmättiin moniiiin puhveleihin. |
|
Frans oli mun kuski koska sen skootterin kyydissä oli mukavampi istua |
|
Vähän maisemia vuorilta, riisipeltoa ja sen semmosta |
|
Lisää puhveleita pesulla |
|
Pysähdyttiin kahville maisemia katselemaan... |
|
...ja huomattiin lähestyvä sadepilvi. O-ou. |
|
The Hauta. |
|
Illalliseksi syötiin LIHAPULLIA! Bakso babi oli tarkalleen ottaen tämän aterian nimi ja pullat oli pahoja.Mistä lie puhvelin suolista tehty. Hinta ei kuitenkaan hirvittänyt, 12 000 rupiaa eli 0,95e. |
Viimeisenä päivänä oli reissun kohokohta: hautajaiset! Ikinä
ennen en ole näin innolla mennyt katsomaan hautajaisia. Tana Toraja on kuuluisa
hautajaisseremonioistaan, sillä ne ovat jotain ihan omaa luokkaansa. Täytyy
minunkin myöntää, että ne olivat omituisimmat juhlat joissa ikinä olen ollut.
Torajalla kuolema on läsnä jatkuvasti. Hautoja näkyy
tienvarsilla niin kallioiden sisällä kuin erillisinä rakennuksinakin. Joka
päivä jossain päin on hautajaiset meneillään eikä kuolemaa pidetä pelottavana
saatikka tabuna. Ihmiset eivät täällä kuole, he vain siirtyvät taivaaseen
viettämään parempaa elämää. Toraja on Sulawesin ainoa alue, jossa enemmistö
väestöstä on kristittyjä. Ihan tavalliset kirkot ristinmerkkeineen kaikkien
temppeleiden ja moskeijoiden jälkeen tuntuivat lohdullisen tutuilta. Itseäni
kuitenkin kiinnosti se, miten kristinusko ja hautajaiset oikein liittyvät
toisiinsa. Hautajaiset tuntuivat uskonnon kannalta ajateltuna jotenkin niin…
brutaaleilta. Niel minulle selittikin, että torajalaisille hautajaiset eivät
niinkään ole uskontoon sidonnainen asia, vaan kulttuuriin – mielenkiintoista.
Itse kun taas miellän uskonnon olevan osa
kulttuuria. Mutta näin vaan ajattelutavat poikkeavat.
Täällä hautajaiset ovat ihmisten suurin rahareikä – enkä
ihmettele. Seremonia, johon itse osallistuin, oli paikallisten näkökulmasta
pieni. Minun mielestäni se oli valtava, ihmisiä oli arvion mukaan 300-400.
Seremonia kestää neljä päivää (en tiedä miksi Mr. Lala aiemmin mulle sanoi niiden kestävän pari viikkoa?) ja me olimme mukana ensimmäisenä päivänä, jolloin
suoritettiin kaikenlaiset aloitusseremoniat. Lahjana ystävällisen eleen
merkiksi voi viedä mm. kahvia, tupakkaa, ruokaa, sokeria, sian tai jopa
puhvelin. Me veimme muutaman kilon sokeria. Seremoniassa uhrataan joka päivä
eläimiä, määrä riippuu perheen varallisuudesta ja vainajan statuksesta.
Parhaimmillaan neljän päivän aikana voidaan uhrata jopa sata puhvelia ja
parisataa possua. Näissä hautajaisissa uhrataan kokonaisuudessaan lähemmäs sata
possua ja 10-12 puhvelia. Ja kaikki yhden kuolleen tähden…
Lystikästä koko juhlassa oikeastaan on se, että
tosiasiassa vainaja kuoli 18.12.2011. Ai
että missäkö vainaja oli siihen saakka? No kotonaan tietysti, omassa pedissään.
Ruumis käsitellään jonkinlaisilla liuoksilla, ettei se haise, mutta aika
ällöttävän näköinenhän siitä jo vuodessa tulee. Mulla kävi tuuri ja tutustuin
siinä teekupposen äärellä mieheen, jonka vaimon isoäiti vainaja oli (ja mies
myös puhui englantia, halleluja!). Hän sitten osasi kertoa enemmän
kuolleesta, koska kovin moni vieras ei tainnut koko ihmistä oikeastaan edes
tuntea, olivatpahan vain kuulleet veljenkoirankaimalta, että jonkin sortin kinkerit on
tiedossa. Kyseessä oli 80-vuotias vanhempi leidi ja Indonesian mittapuussa
hyvinkin pitkän elämän saanut nainen – täällä kun keskimääräinen elinikä pyörii
kuudenkymmenen vuoden tienoilla. Mies puhuikin iloisena naisen saaneen
kaksikymmentä ”bonusvuotta.” Mies myös näytti kännykästään edellispäivänä
napatun kuvan vainajasta, ei ollut kovin kaunis näky. Ruumista kuulemma oli
tähän saakka pidetty omassa sängyssään, sille oli välillä viety teetä ja
ikkunat avattiin joka aamu ja suljettiin iltaisin. Näin perhe voi ajatella
vainajan yhä olevan perheen keskuudessa. Vainajan luona voivat myös vaikkapa
naapurit käydä jutustelemassa kahvikupposen äärellä. Samaan aikaan perhe kerää
rahaa hautajaisia varten ja juhlat pidetään kun kahisevat on kasassa.
|
Jotakuinkin tältä ruumis näytti, tämän kuvan lähde on tosin Google. |
Juhlassa tarjoiltiin aluksi teetä ja naposteltavaa ja
myöhemmin lounas: riisiä, papuja, kananmunaa, ja paikan päällä uhrattujen
sikojen lihaa sekä palmuviiniä, kaikki sormin syötyinä totta kai. Ihmiset
olivat hirmu ystävällisiä, toivottivat välittömästi tervetulleeksi, hymyilivät
ja valittelivat Nielille ja Fransille etteivät puhu englantia. Kuulemma heille
oli suuri kunnia, että osallistuin heidän juhlaansa, mikä tuntui hassulta,
koska itsestäni tuntui siltä, että olen tunkeilija. Suomessa hautajaiset kun
ovat aika intiimi, perheen keskeinen tilaisuus. Hassua oli myös se, että
hautajaiset eivät olleet mitenkään surulliset tai hartaat. Aika oli jo tehnyt
tehtävänsä ja nyt juhla oli enemmänkin vain kunnianosoitus vainajalle ja hyvä
syy koota suku yhteen. Juhlassa ei myös tunnuttu vainajaa varsinaisesti
otettavan huomioon – nimeä ei mainittu, puheita ei pidetty tai vastaavaa.
Possuja uhrattiin jatkuvasti pusikoissa
väliaikaisrakennusten takana ja niiden huuto oli todella karmivaa kuunneltavaa.
Yhden possun uhraus käytiin katsomassakin ja se oli todella vastenmielistä.
Puukolla viillettiin korvan takaa niska auki ja kesti hirmuisen kauan, ennen
kuin sika lopulta kuoli. Säälitti vieressä oleva, toistaiseksi hengissä oleva
sika, jonka suuhun valui tapetun sian veri. Kyllä, sinä olet seuraava…
Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin tosissani
vegetaristiksi ryhtymistä.
Tiedän, tekopyhäähän se on kauhistella ja silti syödä
hyvillä mielin possupaistia ja jauhelihapihvejä. Fakta nyt vaan on se, että
olen tyytyväinen ja nautin lihasta niin kauan kun ei tarvitse ajatella mistä ja
miten se tulee. Ennemmin katselen valmiita jauhelihapakkauksia ja pistän
paistinpannulle.
Päivän kohokohta oli puhvelin uhraus. Hetken pohdin haluanko
moista edes nähdä, mutta päätin terästäytyä kun näin kaikkien lastenkin
kokoontuvan salon ympärille. Loppujen lopuksi se ei ollut niin karmivaa kuin
possun uhraus, koska puhveli ei pitänyt mitään ääntä ja kuoli välittömästi
parin veitseniskun jälkeen. Mukavaa se
ei siltikään ollut. Sen jälkeen napsittiin puhvelista lihat talteen ja siitä
kuulemma valmistettiin illallinen vieraille. Joka päivä uhrataan yksi puhveli
ja viimeisenä, neljäntenä päivänä juhla huipentuu kaikkien loppujen
joukkosurmaan.
Puhveleidenkin arvo määräytyy niiden eri piirteiden mukaan,
hintahaarukka yleensä on 25 000 000 – 80 000 000 rupiaa
(2 000e – 6 360e). Kalleimpien puhveleiden hinta on suunnilleen sama kuin
pienen talon. Paikallinen vitsi kuuluukin ”There goes another Toyota.” Puhvelin
arvoa nostavat mm. koko, valkoiset merkit, albiino väritys tai ylös ja alas
osoittavat sarvet.
Kummallisista hautajaisista jatkettiin eteenpäin kahden aikaan
ja käytiin katsomassa taas yhtä kalliohautausmaata ja luolaa, jonne myös oli
haudattu ihmisiä. Siellä hetki hämmästeltiin luita ja pääkalloja ja jatkettiin
matkaa kotiin. Taas satoi kaatamalla ja matka venyi kun odoteltiin sen
lakkaamista. Illalla huristeltiin takaisin kaupunkiin, palautettiin skootterit
(vuokra 8e/vuorokausi/skootteri) ja hypättiin bussin kyytiin. Nukuin koko
matkan, taas, ja viideltä aamulla Naz olikin asemalla vastassa.
Seuraavassa kuvapläjäyksessä kuvia myös eläinten uhrauksista, jos et halua nähdä verta ja muuta ällöä, kelaa yli.
|
Kansaa juhlahumussa |
|
Perheenjäseniä alueen perinnepuvuissa |
|
Vieraat kulkueensa menossa tervetuloseremoniaan |
|
Perheenjäseniä |
|
Possuja hinattiin edestakaisin vähän väliä ennen kuin niille kävi köpelösti |
|
Sinne menee possu. Teurastustapa riippuu kylästä, täällä viilletään puukolla korvan takaa. |
|
Sitten possut grillattiin tällä viisiin puskassa ja tarjoiltiin lounaaksi vieraille |
|
Lounastamassa |
|
Lapset kokoontuivat hyvissä ajoin seuraamaan puhvelin uhrausta |
|
Kohta entinen puhveli |
|
Väki kokoontuu seuraamaan jännitysnäytelmää |
|
Siellä possut odottelee vuoroaan kiltisti |
|
Ja sitten mennään... |
|
Done. |
|
Ja sitten possun vuoro, taas. |
|
Lihat jemmaan, jotta saadaan illallinen juhlavieraille |
|
Ja siellä se illallinen kypsyy |
|
Merkillinen luu-pääkallo-hautaluola ja hirmuisen selkeä ja edustava kuva allekirjoittaneesta |
|
Hautakallio, nuket edustaa kuolleita katselemassa kylää |
|
Luolalta, pari arkkua |
Nyt taas löhöillään Makassarissa viikonlopun yli
(maanantaina lento eteenpäin, can’t wait!). Eilen vain luin, luin ja luin
(ihanaa, kerrankin aikaa lukea muutakin kuin koulukirjoja!) Tein löydön Phnom
Penhissä ja löysin hostellin vaihtohyllystä Katja Ketun Kätilön ja riemusta
hihkuen vaihdoin yhden jo lukemani pokkarin siihen. Kyseistä kirjaa jonotin
Suomessa kirjastosta aikani kunnes kyllästyin parin kuukauden jälkeen, joten
ahmin romaanin samantien puoleenväliin saakka. Illalla hengailtiin Nazin
kavereiden kanssa bändin treenikämpällä ja itsekin pääsin pianon ja rumpujen
ääreen. Vietettiin myös muutama tunti nettikahvilassa, aikomuksena viimein
päästä koneen ääreen muutaman päivän tietokoneettomuuden jälkeen, mutta
tietenkin sähköt meni välittömästi kun sisään astuin. Se siitä sitten… Tänäänkin nautittiin jouten olosta ja illalla mennään karaokeen, voi hyvänen aika, mitähän siitäkään taas tulee. Olen tässä pari päivää vähän sairastellut ja huomenna olisi tarkoitus mennä testaamaan indonesialaista terveydenhuoltoa kun käyn hakemassa vähän nappia naamaan paikallisesta terveyskeskuksesta.
Loppukevennyksenä mainittakoon vielä, että Air Asia vihdoin, kolmen viikon odotuksen jälkeen vastasi mun sähköpostiin. KL:n kentällä ei kuulemma 1h 25 min riitä mitenkään vaihtoon, suositeltu vaihtoaika on vähintään 4 tuntia loma-aikaan. Kuinka väärässä te olettekaan... Been there, done that!
Tunnisteet: Sulawesi
7 kommenttia:
Vähän ällöjä noi uhraukset :s tai ku nuo elävät possut on käytetty tollee ja siinä vaa oottaa vuoroaan, ja just ku ne ei ees kuole heti :(
Ja en kyllä tajua tota et ne säästää niihi puhveleihin ikuisuuden ( nehä on iha sika kalliita!!) ja sit ne urhaa sen vainajalle.. noh maassa maan tavalla :D
Kiitoskiitoskiitos varmaan parhaasta reissublogista mihin oon koskaan törmänny! :) Tätä on niin ilo lukea, kun kirjotat erittäin hyvin ja mielenkiintosesti ja kuvatki on vielä aivan loistavia. Ota tämä kohteliaisuutena; ei ikinä uskois, että oot vasta 19.
Sun blogi on kyllä nostattanu omaakin reissukuumetta. 12.1 ois lähtö Etelä-Amerikkaan ja Karibialle 7 kuukaudeksi. Ehkä törmätään siellä, jos oot samalle mantereelle suuntaamassa seuraavaks ;)
Kivoja reissuja!
-Iiris
Lotta, niinpä. Se oli ehdottomasti merkillisin rituaali, johon tähän saakka olen törmännyt. Kyllä sitä itsekin mitä jännimmissä vessoissa ja talohökötyksissä vieraillessa tuli mietittyä mihin kaikkeen muuhun sen rahan voisi mahdollisesti käyttää. Mutta onneksi edes liha menee hyötykäyttöön eikä vain haudata vainajan mukana.
Iiris, kiitos kovasti, tämmöset kehut aina kohottaa kummasti postausmotivaatiota! Ihanhan tässä jo punastuu... ;) Voi ollakin, kyllä sillä suunnalla olisi muutama kuukausi aikaa seikkailla, ihan tarkat koordinaatit on vielä vähän mietinnän alla. Ihanko vain reppureissaamaan suuntaat?
Joo, ollaan lähössä kaverin kanssa reppureissailemaan ja sitten ollaan vähän myös mietitty pientä vapaaehtoistyötä jossain. Lennetään Argentiinaan, josta sitten Bolivia, Peru, Ecuador, Kolumbia ja Venezuela. Venezuelasta sitten Karibian puolelle.
Oon aiemmin käyny noista maista kaikkissa muissa paitsi Venezuelassa ja lämpimästi suosittelen Kolumbiaa ja Ecuadoria. Tietysti riippuu ihan siitä, mistä tykkää, mutta nuo tuntui sellaisilta, missä on sitä "aitoa Etelä-Amerikkaa". Varsinki Ecuador on kuin Etelä-Amerikka pienoiskoossa, kun siellä on rantaa, vuoristoa, sademetsää... Bolivia ja Perukin on kyllä ihania ja niistä löytää kyllä inkakulttuuria, jos se sattuu kiinnostamaan.
Mutta pointti oli, että ihan ehottomasti Etelä-Amerikkaan, jos se siis on sun reittisuunnitelmassa :D
-Iiris
Kolumbiaa mun espanjanopettajakin kovasti suositteli, on kuulemma Etelä-Amerikan helmi, jota ei suurin turistimassa ole vielä löytänyt. Tällä reissulla taidan tosin sen jättää välistä, kolme kuukautta kun ei loputon aika ole enkä halua turhaan ahnehtia kaikkea kerralla. Venezuelaa opettajani taas käski välttämään vaikka on sieltä itse kotoisin... Mutta varmasti näkemisen arvoinen sekin,etenkin jos manner alkaa muuten olla jo koluttu.
Onko sulla Macchu Picchulta kokemuksia edelliseltä reissulta? Sitä en haluaisi jättää välistä ja toistaiseksi en vielä ole jaksanut taustatutkimusta tehdä, joten vinkkejä sinne otetaan vastaan. Etenkin trekkauksien hinnat siellä vähän kiinnostaisi :)
Joo Venezuelasta ollaan kuultu kyllä kauhutarinoita, mutta myös niin paljon hyvää, että päätettiin sisällyttää sekin meiän reitille.
Machu Picchulla kävimme edellisellä reissulla. Valitettavasti en yhtään muista niiden vaellusreissujen hintoja :S Me otettiin Machu Picchulle hostellin kautta reissu, joka tais olla 180 jenkkidollaria. Otettiin sellanen "paketti" johon sisälty kuljetukset Cuscosta (lähin iso kaupunki Machu Picchun lähellä) Aguas Calientesiin (pieni kylä Machu Picchun vieressä) ja yöpyminen siellä sekä opas. Yön jälkeen lähettiin aamuyöstä kapuamaan noin tunnin (?) mittanen ylämäkikävely kohti Machu Picchua, jossa meiän opas ootteli.
Eli trekkausreissujen hintoja en oikeen osaa valitettavasti sanoa. Mutta Cuscossa oli ainakin joka kulman takana firmaa, joka tarjos erinäisiä reissuja (:
-Iiris
Okei, kiitti! Näin mä vähän arvelinkin, kaikki turistit kuitenkin ovat sinne tulleeet Macchu Picchua katsomaan, joten luulisi reissun löytymisen olevan suht heppoa paikan päällä. Mutta itsekin about 200 dollaria olen jättänytjemmaan ihan sitä varten, joten kuulostaa aika lailla siltä mitä ajattelinkin :)
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu