"There goes another Toyota" - possujen joukkomurha merkillisellä Tana Torajalla

Elizabeth Gilbert kirjoittaa romaanissaan”Eat, Pray,Love”, että jokaisella maapallon kaupungilla on oma sanansa. Sulawesin Tana Torajan sana olisi ehdottomasti ”vieraanvaraisuus.”

Aloitetaas kuitenkin ihan alusta. Tana Torajalla vietin siis kolme kokonaista päivää. Lähdön kanssa oli kuitenkin hieman säätämistä, kun kuultiin ikäviä uutisia: Nazin läheinen ystävä oli kuollut ja hautajaiset pidettäisiin seuraavana iltana. Kuolinsyynä ilmeisesti liiallinen alkoholin käyttö ja juhliminen ja kaverilla ikää 21 vuotta – hurjaa. Tehtiin pikainen suunnitelmien muutos ja koska Naz kuitenkin halusi mun menevän, Mr. Lala järjesti yhden oppilaistaan, Nielin mun seuraksi. Hieman huvitti, ihan kuin en muutamaa päivää yksin selviäisi, mutta ainahan mulle seura kelpaa. Varsinkin kun Niel on Torajalta kotoisin ja tuntee paikan ja tavat. Menomatka kesti kahdeksan tuntia ja nukuin kuin tukki. Ennen nukahtamistani muistan ajatelleeni, että mun tekee mieli riisiä. Siis ihan pelkkää valkoista riisiä. Vähän nauratti, en mä Suomessa ikinä himoitsisi riisiä. Niel sen sijaan ei saanut nukuttua silmällistäkään pahoinvointinsa takia, oli kuulemma niin kiemurainen tie. Ai oli vai?

Tana Toraja tervehti meitä kuudelta aamulla sateisena ja ei kovin kauniina. Napattiin pete-pete, sulawesiläinen julkinen, joka on siis turkoosi vanha paku ja kulkee käytännössä kaikkialla, syrjäisimmilläkin kylillä ja maksaa noin 30 senttiä per kyyti. Huristeltiin puolisen tuntia pikkukylään maaseudulle, jossa asetuttiin taloksi yhden Mr. Lalan oppilaan Fransin luokse, tai pikemminkin Fransin tädin kotitaloon. Talo oli suuri ja siisti, vaikkakaan huonekaluja ei juuri ollut. Mulle tarjottiin huone, jossa oli ilmeisesti talon ainoa patja. Kiitollisena, tosin ripauksen syyllisenä rojahdin sille huilimaan tunniksi saavuttuamme. Mietin vain kummaltakohan perheen lapselta patja oli ryövätty… Telkkari talosta jopa löytyi, vessa oli mallia kyykky ja suihku oli yhtä kuin saavi, kuuppa ja jääkylmä vesi. Takapihalla tepasteli kanoja ja kölli possuja. Fransin täti oli ihana, aina hymyili ja huolehti, etten ollut nälkäinen tai palellut. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta se ei liioin haitannut. Voisi todeta, että tämä oli todellinen homestay-kokemus, paikallista elämää parhaimmillaan.

Ensimmäisenä päivänä käveltiin vaan ympäri kylää, käytiin katsomassa Fransin isovanhempien hautaa, paikallista ala-astetta ja torajalaisia hassuja taloja, joita näkyy kaikkialla. Malliltaan niiden katot ovat kuin puhvelin sarvet tai vene ja ne ovat aina rakennettu pohjois-etelä-suuntaan. Usein niiden yhteydessä on myös pienempi, samanmallinen varastorakennus. Joskus talojen oviaukkojen yläpuolella on muovinen puhvelinpää, mikä meinaa sitä, että siinä pömpelissä asuu vähän rahakkaampaa väkeä. Verannalle ripustetut puhvelinsarvet tarkoittaa aika lailla samaa, sillä ne sarvet ovat perheenjäsenten hautajaisissa uhrattujen puhveleiden sarvia.

Fransin isovanhempien hautarakennus. Tämmösiä pömpeleitä näkyi vähän kaikkialla teiden varsilla.

Lapsia koulun pihalla

Puhveleita, joita oli joka puolella

Tämmöisiä oli torajalaiset talot, joita olivat kylät pullollaan

Rikkaampia perheitä, sen tietää puhvelinpäistä ja sarvipylväistä.

Frans ja Niel huilimassa

Niin että tuliko kaikille jo varmasti selväksi millaisia oli talot Tana Torajalla?

Niel osoittautui vähän turhankin virkaintoiseksi opas-nimikkeensä suhteen ja puhui ihan koko ajan ja jakoi infoa myös ihan turhanpäiväisistä asioista. Jotenkin sen seurassa oli äärimmäisen uuvuttavaa ja työlästä. Joskus kun on mukavampi vain katsoa, ihan hiljaa. Mua kun ei aina yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa joka ikisen kasvin nimi ja rakennuksen yksityiskohdan kaaren symboliikka. Jaksoipa hän joka päivä myös muistuttaa minua korjaamaan hänen englannin lausumistaan ja jakamaan omaa tietouttani, Euroopasta kun tulen ja olen varmasti viisas. Joopa… Helpompi ois tietoa jakaa jos ensin tietäisi mitä hän tarkalleen haluaa tietää. Lisäksi Mr. Lala antoi kolme ohjetta reissun varalle: 1. Pidä hänet turvassa 2. Tee hänen olonsa mukavaksi 3. Pidä hänet iloisena. Ja nämä ohjeethan Niel otti hyvinkin kirjaimellisesti. Ärsyttävintä ikinä oli hänen jatkuva ”be careful”-, ”safety first!”- ja ”are you okay?”-hössötyksensä, oli kyse sitten liukkaasta mudasta, skootterilla ajelusta tai lähellä vaeltelevista koirista. C’moon, ei sitä ikinä opi jos ei joskus lennä pyllylleen puhvelinkakkaan, kuten Frans eräänä päivänä teki. Asiaa ei yhtään parantanut Naz, joka soitteli parhaimmillaan viidesti päivässä tarkastaakseen kaiken olevan hyvin. Huoh.

Toisena päivänä vuokrattiin skootterit ja huristeltiin ympäri pitäjää. Käytiin katsomassa mahdottoman isoa kalliota, joka oli käytännössä valtava joukkohauta. Siihen oli louhittu isoja koloja ja joka kolossa on noin kymmenen hengen hauta. Vuorilla ajellessa välillä pysähdyttiin tuijottelemaan maisemia, riisipeltoja ja vesipuhveleita. Palaillessa sade pääsi yllättämään ja matkaa oli vielä yli tunti. Pidettiin sadetta jonkin aikaa katoksen alla, mutta olin kuitenkin ehtinyt kastua sen verran, että kylmyys tuntui selkäytimessä asti. Sateen loputtua hytistiin loppumatka ja illan vietinkin visusti villasukat jalassa viltti ympärillä ja nukahdinkin olohuoneen lattialle muiden viereen ja vedin sikeitä kevyet neljätoista tuntia. Seuraavana aamuna mulla oli flunssa, totta kai. Samalla lupasin itselleni ostavani Makassarista heti ensimmäisenä sadetakin – tosin se ei vielä ole toteutunut, hups…

Niel ja Frans starttailemassa illallista ensimmäisenä iltana. Takana naapurintyttö, joka mulle tuntemattomasta syystä jatkuvasti hengaili meidän talossa, perheen pari lasta ja Fransin täti. Noilla matoilla muut nukkuivat kun itse vetelin sikeitä patjalla omassa huoneessani.

Ensimmäisenä päivänä käytiin karjamarkkinoilla. Siinä meni possu kaupaksi ja kyllä, se on ihan elävä - toistaiseksi.

Possuja kaupan

Sillä välin kun Frans lähti vaihtamaan vaatteita pyllähdettyään puhvelinläjään, mä jäin hellimään Nielin tädin talolle koiranpentua

Sit lähdettiin huristelemaan vuorille ja törmättiin moniiiin puhveleihin.

Frans oli mun kuski koska sen skootterin kyydissä oli mukavampi istua

Vähän maisemia vuorilta, riisipeltoa ja sen semmosta

Lisää puhveleita pesulla

Pysähdyttiin kahville maisemia katselemaan...

...ja huomattiin lähestyvä sadepilvi. O-ou.

The Hauta.

Illalliseksi syötiin LIHAPULLIA! Bakso babi oli tarkalleen ottaen tämän aterian nimi ja pullat oli pahoja.Mistä lie puhvelin suolista tehty. Hinta ei kuitenkaan hirvittänyt, 12 000 rupiaa eli 0,95e.

Viimeisenä päivänä oli reissun kohokohta: hautajaiset! Ikinä ennen en ole näin innolla mennyt katsomaan hautajaisia. Tana Toraja on kuuluisa hautajaisseremonioistaan, sillä ne ovat jotain ihan omaa luokkaansa. Täytyy minunkin myöntää, että ne olivat omituisimmat juhlat joissa ikinä olen ollut.

Torajalla kuolema on läsnä jatkuvasti. Hautoja näkyy tienvarsilla niin kallioiden sisällä kuin erillisinä rakennuksinakin. Joka päivä jossain päin on hautajaiset meneillään eikä kuolemaa pidetä pelottavana saatikka tabuna. Ihmiset eivät täällä kuole, he vain siirtyvät taivaaseen viettämään parempaa elämää. Toraja on Sulawesin ainoa alue, jossa enemmistö väestöstä on kristittyjä. Ihan tavalliset kirkot ristinmerkkeineen kaikkien temppeleiden ja moskeijoiden jälkeen tuntuivat lohdullisen tutuilta. Itseäni kuitenkin kiinnosti se, miten kristinusko ja hautajaiset oikein liittyvät toisiinsa. Hautajaiset tuntuivat uskonnon kannalta ajateltuna jotenkin niin… brutaaleilta. Niel minulle selittikin, että torajalaisille hautajaiset eivät niinkään ole uskontoon sidonnainen asia, vaan kulttuuriin – mielenkiintoista. Itse kun taas miellän uskonnon olevan osa kulttuuria. Mutta näin vaan ajattelutavat poikkeavat.

Täällä hautajaiset ovat ihmisten suurin rahareikä – enkä ihmettele. Seremonia, johon itse osallistuin, oli paikallisten näkökulmasta pieni. Minun mielestäni se oli valtava, ihmisiä oli arvion mukaan 300-400. Seremonia kestää neljä päivää (en tiedä miksi Mr. Lala aiemmin mulle sanoi niiden kestävän pari viikkoa?) ja me olimme mukana ensimmäisenä päivänä, jolloin suoritettiin kaikenlaiset aloitusseremoniat. Lahjana ystävällisen eleen merkiksi voi viedä mm. kahvia, tupakkaa, ruokaa, sokeria, sian tai jopa puhvelin. Me veimme muutaman kilon sokeria. Seremoniassa uhrataan joka päivä eläimiä, määrä riippuu perheen varallisuudesta ja vainajan statuksesta. Parhaimmillaan neljän päivän aikana voidaan uhrata jopa sata puhvelia ja parisataa possua. Näissä hautajaisissa uhrataan kokonaisuudessaan lähemmäs sata possua ja 10-12 puhvelia. Ja kaikki yhden kuolleen tähden…

Lystikästä koko juhlassa oikeastaan on se, että tosiasiassa vainaja kuoli 18.12.2011. Ai että missäkö vainaja oli siihen saakka? No kotonaan tietysti, omassa pedissään. Ruumis käsitellään jonkinlaisilla liuoksilla, ettei se haise, mutta aika ällöttävän näköinenhän siitä jo vuodessa tulee. Mulla kävi tuuri ja tutustuin siinä teekupposen äärellä mieheen, jonka vaimon isoäiti vainaja oli (ja mies myös puhui englantia, halleluja!). Hän sitten osasi kertoa enemmän kuolleesta, koska kovin moni vieras ei tainnut koko ihmistä oikeastaan edes tuntea, olivatpahan vain kuulleet veljenkoirankaimalta, että jonkin sortin kinkerit on tiedossa. Kyseessä oli 80-vuotias vanhempi leidi ja Indonesian mittapuussa hyvinkin pitkän elämän saanut nainen – täällä kun keskimääräinen elinikä pyörii kuudenkymmenen vuoden tienoilla. Mies puhuikin iloisena naisen saaneen kaksikymmentä ”bonusvuotta.” Mies myös näytti kännykästään edellispäivänä napatun kuvan vainajasta, ei ollut kovin kaunis näky. Ruumista kuulemma oli tähän saakka pidetty omassa sängyssään, sille oli välillä viety teetä ja ikkunat avattiin joka aamu ja suljettiin iltaisin. Näin perhe voi ajatella vainajan yhä olevan perheen keskuudessa. Vainajan luona voivat myös vaikkapa naapurit käydä jutustelemassa kahvikupposen äärellä. Samaan aikaan perhe kerää rahaa hautajaisia varten ja juhlat pidetään kun kahisevat on kasassa. 

Jotakuinkin tältä ruumis näytti, tämän kuvan lähde on tosin Google.

Juhlassa tarjoiltiin aluksi teetä ja naposteltavaa ja myöhemmin lounas: riisiä, papuja, kananmunaa, ja paikan päällä uhrattujen sikojen lihaa sekä palmuviiniä, kaikki sormin syötyinä totta kai. Ihmiset olivat hirmu ystävällisiä, toivottivat välittömästi tervetulleeksi, hymyilivät ja valittelivat Nielille ja Fransille etteivät puhu englantia. Kuulemma heille oli suuri kunnia, että osallistuin heidän juhlaansa, mikä tuntui hassulta, koska itsestäni tuntui siltä, että olen tunkeilija. Suomessa hautajaiset kun ovat aika intiimi, perheen keskeinen tilaisuus. Hassua oli myös se, että hautajaiset eivät olleet mitenkään surulliset tai hartaat. Aika oli jo tehnyt tehtävänsä ja nyt juhla oli enemmänkin vain kunnianosoitus vainajalle ja hyvä syy koota suku yhteen. Juhlassa ei myös tunnuttu vainajaa varsinaisesti otettavan huomioon – nimeä ei mainittu, puheita ei pidetty tai vastaavaa.

Possuja uhrattiin jatkuvasti pusikoissa väliaikaisrakennusten takana ja niiden huuto oli todella karmivaa kuunneltavaa. Yhden possun uhraus käytiin katsomassakin ja se oli todella vastenmielistä. Puukolla viillettiin korvan takaa niska auki ja kesti hirmuisen kauan, ennen kuin sika lopulta kuoli. Säälitti vieressä oleva, toistaiseksi hengissä oleva sika, jonka suuhun valui tapetun sian veri. Kyllä, sinä olet seuraava…

Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin tosissani vegetaristiksi ryhtymistä.

Tiedän, tekopyhäähän se on kauhistella ja silti syödä hyvillä mielin possupaistia ja jauhelihapihvejä. Fakta nyt vaan on se, että olen tyytyväinen ja nautin lihasta niin kauan kun ei tarvitse ajatella mistä ja miten se tulee. Ennemmin katselen valmiita jauhelihapakkauksia ja pistän paistinpannulle.

Päivän kohokohta oli puhvelin uhraus. Hetken pohdin haluanko moista edes nähdä, mutta päätin terästäytyä kun näin kaikkien lastenkin kokoontuvan salon ympärille. Loppujen lopuksi se ei ollut niin karmivaa kuin possun uhraus, koska puhveli ei pitänyt mitään ääntä ja kuoli välittömästi parin veitseniskun jälkeen.  Mukavaa se ei siltikään ollut. Sen jälkeen napsittiin puhvelista lihat talteen ja siitä kuulemma valmistettiin illallinen vieraille. Joka päivä uhrataan yksi puhveli ja viimeisenä, neljäntenä päivänä juhla huipentuu kaikkien loppujen joukkosurmaan.

Puhveleidenkin arvo määräytyy niiden eri piirteiden mukaan, hintahaarukka yleensä on 25 000 000 – 80 000 000 rupiaa (2 000e – 6 360e). Kalleimpien puhveleiden hinta on suunnilleen sama kuin pienen talon. Paikallinen vitsi kuuluukin ”There goes another Toyota.” Puhvelin arvoa nostavat mm. koko, valkoiset merkit, albiino väritys tai ylös ja alas osoittavat sarvet.

Kummallisista hautajaisista jatkettiin eteenpäin kahden aikaan ja käytiin katsomassa taas yhtä kalliohautausmaata ja luolaa, jonne myös oli haudattu ihmisiä. Siellä hetki hämmästeltiin luita ja pääkalloja ja jatkettiin matkaa kotiin. Taas satoi kaatamalla ja matka venyi kun odoteltiin sen lakkaamista. Illalla huristeltiin takaisin kaupunkiin, palautettiin skootterit (vuokra 8e/vuorokausi/skootteri) ja hypättiin bussin kyytiin. Nukuin koko matkan, taas, ja viideltä aamulla Naz olikin asemalla vastassa. 

Seuraavassa kuvapläjäyksessä kuvia myös eläinten uhrauksista, jos et halua nähdä verta ja muuta ällöä, kelaa yli.

Kansaa juhlahumussa

Perheenjäseniä alueen perinnepuvuissa

Vieraat kulkueensa menossa tervetuloseremoniaan

Perheenjäseniä

Possuja hinattiin edestakaisin vähän väliä ennen kuin niille kävi köpelösti

Sinne menee possu. Teurastustapa riippuu kylästä, täällä viilletään puukolla korvan takaa.

Sitten possut grillattiin tällä viisiin puskassa ja tarjoiltiin lounaaksi vieraille

Lounastamassa

Lapset kokoontuivat hyvissä ajoin seuraamaan puhvelin uhrausta

Kohta entinen puhveli

Väki kokoontuu seuraamaan jännitysnäytelmää

Siellä possut odottelee vuoroaan kiltisti

Ja sitten mennään...

Done.

Ja sitten possun vuoro, taas.

Lihat jemmaan, jotta saadaan illallinen juhlavieraille

Ja siellä se illallinen kypsyy

Merkillinen luu-pääkallo-hautaluola ja hirmuisen selkeä ja edustava kuva allekirjoittaneesta

Hautakallio, nuket edustaa kuolleita katselemassa kylää

Luolalta, pari arkkua

Nyt taas löhöillään Makassarissa viikonlopun yli (maanantaina lento eteenpäin, can’t wait!). Eilen vain luin, luin ja luin (ihanaa, kerrankin aikaa lukea muutakin kuin koulukirjoja!) Tein löydön Phnom Penhissä ja löysin hostellin vaihtohyllystä Katja Ketun Kätilön ja riemusta hihkuen vaihdoin yhden jo lukemani pokkarin siihen. Kyseistä kirjaa jonotin Suomessa kirjastosta aikani kunnes kyllästyin parin kuukauden jälkeen, joten ahmin romaanin samantien puoleenväliin saakka. Illalla hengailtiin Nazin kavereiden kanssa bändin treenikämpällä ja itsekin pääsin pianon ja rumpujen ääreen. Vietettiin myös muutama tunti nettikahvilassa, aikomuksena viimein päästä koneen ääreen muutaman päivän tietokoneettomuuden jälkeen, mutta tietenkin sähköt meni välittömästi kun sisään astuin. Se siitä sitten… Tänäänkin nautittiin jouten olosta ja illalla mennään karaokeen, voi hyvänen aika, mitähän siitäkään taas tulee. Olen tässä pari päivää vähän sairastellut ja huomenna olisi tarkoitus mennä testaamaan indonesialaista terveydenhuoltoa kun käyn hakemassa vähän nappia naamaan paikallisesta terveyskeskuksesta.

Loppukevennyksenä mainittakoon vielä, että Air Asia vihdoin, kolmen viikon odotuksen jälkeen vastasi mun sähköpostiin. KL:n kentällä ei kuulemma 1h 25 min riitä mitenkään vaihtoon, suositeltu vaihtoaika on vähintään 4 tuntia loma-aikaan. Kuinka väärässä te olettekaan... Been there, done that!