¡Hola América Latina!

Tämä tyttö laskeutui muutama päivä sitten Etelä-Amerikan mantereelle, tarkemmin sanottuna Chilen pääkaupunkiin Santiagoon. Tätä reissun osuutta olen odotellut oikeastaan koko tähänastisen matkan ajan ja olen aika satavarma, että seuraavasta kolmesta kuukaudesta tulee huikea, ellei jopa mun reissun kohokohta. Mahtavaa!

Chilessä en ole toistaiseksi vielä joutunut pettymään. Oikeastaan päinvastoin: tältä maalta mulla ei hirveesti ollut odotuksia, kunhan ajattelin tulla moikkaamaan kaveria ja jatkaa sitten eteenpäin. Täällä asustelen siis chileläisen kaverini Sergion luona, johon tutustuin toissauutenavuonna Berliinissä, kun oltiin samassa hostellissa ja itseasiassa samassa dormissakin. Hassuinta tässä koko jutussa on se, että tuolloin Sergio oli 1,5 vuotta kestävällä maailmanympärysreissulla ja tuolloin itse oikeastaan kuulin ekaa kertaa sellaisestakin mahdollisuudesta. Siihen saakka olin aina ajatellut, että vain miljonääreillä on varaa moiseen lystiin. Niinpä kymmenen kuukautta myöhemmin itse pakkasin rinkkani ja lähdin maailmalle. Voisi melkein väittää, että Sergio oli mun inspiraatio ja musta onkin superhuikeeta että nyt olen täällä sen kämpällä sen kotikaupungissa kirjoittamassa tätä postausta. Enpä olisi uskonut jos joku mulle olisi tuona uutenavuotena niin väittänyt.

Täällä meininki on taas ihanan lämpimää ja eloisaa. Tuntemattomatkin hymyilevät sulle, joku saattaa pysähtyä juttusille eikä elämä ole turhan vakavaa. Jo lentokentällä tallustellessani mut ympäröi kaiuttumista kumpuavat lattarirytmit ja hymyilin kuin mikäkin riemuidiootti. Täällä mun on helppo sulautua massaan, sillä oon aika paikallisten näköinen Mä ilmiannan itseni vasta sitten, kun avaan suuni... Mun espanja on nimittäin erittäinhyvintodella välttävää, osaan suunnilleen kertoa kuka olen ja mistä tulen, kysyä hintoja, tilata ravintolassa tai ostaa lipun lippuluukulla, mutta siihen se sitten melkein jääkin. Kova pyrkimys mulla kyllä on treenata tämän kolmen kuukauden aikana niin, että edes jonkinmoisen espanjan handlaisin täältä lähtiessäni. Katsotaan miten käy! Ja minähän en välitä,vaikka joutuisin kulkemaan fraasikirja ja sanakirja kädessä kuin kunnon turisti konsanaan.

Maanantaina  itseasiassa mun päivän kohokohta olikin, kun onnistuin kommunikoimaan alakerran ovimiehen kanssa (kyllä, täällä on ovimies vuorokauden ympäri päivystämässä, kuulemma joka kerrostalossa). Mun ongelma oli itseasiassa vähän nöyryyttävä - olin ekaa kertaa lähdössä ulos ilman Sergiota, ja siihen saakka oltiin aina lähdetty autolla, jolloin kuljetaan portin kautta joka aukeaa kaukosäätimellä. Nyt kun olinkin lähdössä jalan, en tiennyt missä on ovi josta pääsen ulos rakennuksesta. Siinä sitten sekoituksella jonkinlaista espanjaa ja viittomakieltä onnistuin kysymään asiaa ja se pappa ymmärsi, halleluja! Ja mäkin jopa ymmärsin mitä se vastasi, jotenkuten, halleluja!

Tuona päivänä kävin vaan kävelemässä tässä ympäristössä ja totesin, että ihan meidän vieressä on joku hullun kallis ostoskatu Louis Vuittonin, Swarovskin ja Hermesin liikkeineen ja takana siintää Andit. Ei yhtään pöllömpi paikka vietellä muutama yö.

Tiistaina sitten lähdin päiväksi kaupungille (metrolla huristelin ja tähän väliin pakko huikata että täällä on ehkä maailman helpoin ja selkein metrosysteemi, tosin sen viisi linjaa on nimetty erikoisesti: 1, 2, 4, 4a ja 5. Missä on linja 3?), Sergio tiesi että kaupungin Plaza de Armasilta lähtee joka aamu kymmeneltä ilmainen opastettu kävelykierros kaupungin halki ja päätin mennä mukaan. Onneksi meninkin, sillä lopulta tuo nelituntinen kierros oli yllättävänkin mielenkiintoinen ja pääasiassa meidän oppaan Francon ansiosta, joka oli hirmu hauska ja osasi kertoa myös oikeesti mielenkiintoisia juttuja pelkän historiahöpinän lisäksi. Tosin, tämä opas sai historiahöpinästäkin kiehtovaa. Mieleenpainuvimpia juttuja oli mm.

- chileläisten alkuperä, sillä about kaikilla on eurooppalaiset juuret. On olemassa sanontakin, "Kukaan ei oikeasti ole Chilestä."
- Chilen alkuperäisasukkaat mapuchet, joilta lopulta espanjalaiset riistivät maan
- espanjalainen valloittaja Pedro de Valdivia, jonka kuitenkin mapuchet lopulta teloittivat kiskomalla kaiken ihon irti elävänä ja lopulta repimällä sydämen irti, tosin tarinat vaihtelevat eikä totuutta tiedetä varmasti
- Diktaattori Augusto Pinochet ja sotilasjuntan kausi 1973-1988, jolloin surmattiin yli 3000 ihmistä ja yli 40 000 joutui vangituksi ja/tai teloitetuksi. Pinochet ei ikinä joutunut vastuuseen, vaan nautti valtion entisenä päämiehenä lain suojaa ja oli loppuikänsä armeijan ylipäällikkönä ja senaattorina.
-  Chilen maanjäristykset, joita on kuulemma joka viikko. Edellisin oli viikko sitten, sitä edellinen kymmenen päivää sitten. Sen vuoksi rakennuksia joudutaan korjailemaan/uudestirakentamaan jatkuvasti ja esimerkiksi oopperatalon kyljessä näkyi selkeitä vekkejä. Chile pitää hallussaan maanjäristyksen voimakkuuden ennätystä: vuoden 1960 9,5 richterin maanjäristys surmasi tai loukkasi vakavasti 4485 ihmistä ja jätti yli kaksi miljoonaa kodittomiksi.
- chileläiset Nobelrunoilijat Pedro Nerada ja Gabriela Mistral, joista jälkimmäisen ansiosta naiset myöhemmin saivat äänioikeuden
- Santiagon katedraalin katolle kiivennyt jamppa pari vuotta sitten, joka oli uhannut tehdä itsemurhan hyppäämällä alas, ellei Chilen jalkapallomaajoukkueen valmentaja palaa takaisin tehtäväänsä
- entistäkin kekseliäämmät taskuvarkaat, joiden uusin idea on pukeutua turistiksi. Viime viikolla joku turisti menetti rahansa näpistelijälle, joka kulki kamera kaulassa ja I love Chile- paita päällä.
- Café con piernas-kahvilat (suom. "kahvi säärillä"), chileläinen erikoisuus. Täällä ei ole hyvää kahvia. Sen huomasivat myös kahvilanpitäjät muutama vuosikymmen sitten ja loivat konseptin: kahvia tarjoilevat viehättävät nuoret naiset lyhyissä hamosissa ja pitävät keskustelua yllä flirttaillen pukumiehille, jolloin he unohtavat kahvin pahan maun. Myöhemmin konsepti on edennyt niinkin pitkälle, että nykyään tarjoilijaneidot saattavat tarjoilla bikineissä. Joissain kahviloissa on "yllätysminuutti" joka päivä ennaltaodottamattomaan kellonaikaan, jolloin ovet lukitaan ja neitoset riisuvat vaatteensa minuutin pituisen esityksen ajaksi. Minuutin jälkeen vaatteet palaavat kantajilleen ja ovet avataan jälleen ja kaikki on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hauskinta on se, että kahvilat muistuttavat baareja - tiski on kuin baaritiski, pöytiä ei ole, vaan kahvi nautitaan tiskillä, tupakan savua kaikkialla ja ikkunat ovat mustia, joten ulkoapäin ei sisälle näe. Kuitenkaan sisältä ei alkoholia ole mahdollista saada ja kahvilat eivät ole auki myöhään illalla.
- Paikalliset juomat Piscola ja Terremoto (suom. "maanjäristys"). Ensimmäisen nimi aiheuttaa melkoisesti hilpeyttä ainakin englantia osaaville, mutta siinä ei muuta ole kuin Pisco-viinaa miksattuna coca-colaan. Terremoto sen sijaan on litran kokoinen tuoppi makeaa Pipeño-valkoviiniä, Fernet-viinaa ja ananasjäätelöä. Nimensä se on saanut siitä, että sen juotuaan olo on kuin maanjäristyksessä olleella - tärisevä. Puolen litran kokoista versiota samasta juomasta kutsutaan nimellä Replica ("jälkijäristys").Tsunami-niminen versio on myös olemassa, mutta en tiedä millä tavalla se on erilainen/erikokoinen.
- Chilen yliopistossa opiskelu maksaa n. 700 dollaria kuukaudessa  miehen keskipalkan ollessa noin 1000 dollaria. Siksi koetaankin, että Chilessä koulutussysteemi on läpimätä ja pari vuotta sitten opiskelijat järjestivätkin mielenilmauksen yliopistolla, mutta vielä ei muutoksia ole tapahtunut.

Okei, osa noista kuulostaa tosi kuivalta infolta, mutta uskokaa pois, opas sai kaiken tuntumaan hirmu mielenkiintoiselta. Jopa yleensä niin älyttömän tylsät patsaat saivat ihan erilaisen näkökulman, kun sai kuulla tarinat niiden takaa. Käveltiin yhteensä15 eri pisteen/paikan halki ja tutustuttiin myös pariin vähän boheemimpaan "lähiöön" (Barrio Lastarria ja Barrio Bellavista), joten oli ihan kiva ettei vain ihan ydinkeskustassa pyöritty. Opas myös suositteli kahviloita, jätskipaikkoja ja ravintoloita matkan varrella.

Palacio La Moneda (The Government House)

Teatro Municipal de Santiago (oopperatalo)

Santiagolaiset vihaavat kaupungissa kahta asiaa: paikallisbusseja ja kaupungin halkovaa jokea Mapochoa, jonka nimi alkuasukkaiden kielellä ironisesti tarkoittaa "kirkasta vettä", mitä se ei kuvankaan perusteella tosiaankaan ole. Kuulemma poliitikko saa varman kannatuksen vaaleissa täällä päin luvatessaan "tehdä jotakin kaupungin joelle." Bussit taas pitävät karmivaa ääntä ja hajoilevat milloin mihinkin ja Santiagossa onkin tavallista, että närkästyessään ihan mistä tahansa tyypillinen santiagolainen tuikkaa bussin tuleen mielenilmaukseksi.

Oppaamme Franco ja kaksi katukoiraa, jotka kuulemma päivittäin kulkevat koko kierroksen ryhmän mukana. Ne oli ihan loistotyyppejä, leikkivät sadettimilla, hyppivät suihkulähteissä, haukkuivat pyöräilijöille ja katulakaisijoille ja jahtasivat puluja. Toinen parkkeerasi tuolla puistossa itsensä hetkeksi keskelle piknikseuruetta hellyyden ja ruoan toivossa.

Parque Forestal ja saksalaisten lahjoittama suihkulähde, jossa myöhemmin näin lauman lapsia uimassa.

Päätöspiste, runoilija Pablo Nerudan kotitalo, joka toimii nykyään museona

Rakastan, kun kaduilta löytyy värejä ja talotkin kilpailevat siitä, mikä on värikkäin ja veikein

Parque Forestal

Lehtikojuja on kaikkialla

Plaza de Armasilta löytyvä alkuperäisasukkien Mapuchejen kunniaksi pystytetty patsas

Kierroksen jälkeen kävelin melkein samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen Plaza de Armalle. Matkalla käväisin Palacio La Monedan yhteydessä olevassa Centro Cultural La Moneda-kulttuurikeskuksessa, sillä Franco suositteli kovasti sen taidenäyttelyä. Siellä oli nyt siis esillä Peggy Guggenheimin taidekokoelma. Mulle tuttuja nyt oli lähinnä klassiset Picasso ja Dalí, mutta tuolla tykkäsin kovasti Jackson Pollock- ja Hans Hoffman-nimisten taiteilijoiden töistä. Lopulta menin Plaza de Armalle ja jäin penkille istuksimaan ja ihmettelemään aukion tunnelmia pariksi tunniksi. Iltapäivän vilinässä aukio täyttyi kengänkiillottajista, maalareista, tarot-ennustajista, viihdyttäjistä (miimikoita, pellejä jne), shakinpelaajista... Ihan kaikesta! Mä olen aina ihan hurmioissani tämmösestä elämästä kadulla. Sain juttuseuraksi jonkun jampan, jonka kanssa kovasti yriteltiin keskustella kun se puhui englantia about yhtä hyvin kuin mä espanjaa. Mutta sain ainakin tietää sen harrastavan karatea ja sillä olevan 5-vuotias poika :D Mutta  ahora no entiendoa ("nyt en ymmärrä") tuli kyllä käytettyä aika monesti... Päädyin myös taputtelemaan ratsupoliisien hevosia ja mainitessani omistavani itsekin yhden Suomessa, päädyin toisen hepan selkään ja tein kierroksen aukion ympäri. Kaikki huipentui lopulta yhden nuoren poliisin kysyessä mua treffeille sinä iltana. Enpähän lähtenyt, jostain syystä, haha.

Catedral Municipalidad Plaza de Armasilla. Katoliset kivikirkot on musta vaan aina ollut hirmu kauniita ja Aasian temppeleiden jälkeen ne tuntuvat jotenkin ihanan tutuilta.

Ja siellä mennään

Mua nauratti kaikkien niiden poliisien ilmeet kun hyppäsin itse kyytiin ja tulin alas ilman sen kummempaa apua. Vaikka kerroin kyllä, että harrastan ratsastusta, niin ne oli silti lentää selälleen hämmästyksestä. Ratsastava tyttö ei taida olla ihan jokapäiväinen juttu täällä?

Plaza de Armas. Ja suihkulähteessä uivat muksut. Taas.

Mun juttukaverimuukalainen antoi mulle lahjan, liikuttavaa.

Tiistai-iltana sitten käytiin muutama tunti istumassa ja jutskailemassa parin Piscola-lasillisen äärellä Sergion kanssa. Mua huvitti, kun tarjoilija kertoi ihmettelevänsä miksi me puhutaan englantia keskenämme ja Sergio hoitaa tilaukset espanjaksi, kun mä näytän kuulemma paikalliselta ja Sergio eurooppalaiselta, ehkä ranskalaiselta. Täällä muuten miehet ovat suorastaan vaivaannuttavan avuliaita ja ystävällisiä. Ei pelkästään Sergio, vaan myös sen kämppis Pablo, niiden kaverit Thomas ja Juan, kaikki! Koko ajan pitäisi olla jotain vailla tai jonkun olla pielessä että ne olisivat tyytyväisiä. Ekana päivänä käytiin kaupassa ja ostettiin yli 100 dollarin edestä ruokaa eikä Sergio huolinut multa pesoakaan, en ole saanut kertaakaan auttaa ruoanlaitossa, en saa maksaa yhtään mitään oli kyse sitten ruoasta, juomista tai mistä vaan. Sergio itse nukkuu sohvalla, jotta mä sain omia sen huoneen ja parisängyn ja se oli jopa varannut mulle jonkun vanhan kännykkänsä prepaid-liittymällä, jotta voin tarvittaessa soittaa sille sen ollessa töissä. Ärsyttävän kohteliasta! Mutta tämä on kuulemma niin konservatiivinen ja seksistinen maa, että niin se vaan täällä menee. Ookoo.

Muita mua huvittavia juttuja on ehdottomasti kerrostalojen alakerroissa päivystävät ovimiehet sekä viikottain käyvät kotitaloudenhoitajat, jotka kuulemma ovat täällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Se oli asetellut munkin kaikki vaatteet kauniiseen pinoon rinkan päälle ja kaikki tavarat laitellut paikoilleen. Sitten mä tulin takaisin ja räjäytin huoneen uudelleen, tietysti. Chile on myös tähän saakka yllättänyt länsimaalaisuudellaan, tuntuu kaikki ainakin kovin nykyaikaiselta ja siistiltä. Tämä kämppäkin on tosi kiva, kyllä se suomalaiset opiskelijaboksit ainakin pieksee ihan mennen tullen. Lisäksi mua edelleen hämmentää poskipusu-kulttuuri, vaikkakin musta se on hirmu ihanaa. Mutta kyllähän se suomalaistyttöä kovasti kummastuttaa, kun kättelyn sijaan tuikituntematon tuleekin ja tuikkaa poskipusua tulemaan "naistumiitjuun" kanssa. Onneksi täällä sentään riittää yksi pusu, sehän se vasta oiskin kun aina pitäis arpoa tuleeko se tällä kertaa kaksi vai kolme kertaa.

Tänä iltana Sergion tultua töistä lähdetään kämppis-Pablon omistamalle huvilalle kahden tunnin ajomatkan päähän Valparaiso-nimiseen satamakaupunkiin, jonka historiallinen kortteli on Unescon maailmanperintökohde. Ollaan sielä yksi yö kun Sergio sattui saamaan huomisen vapaaksi töistä. Näin joskus Amazing Race-jakson Valparaisosta ja ainakin siinä kaupunki näytti tosi suloiselta, täynnä värikkäitä taloja vuorenrinteillä. Sinne siis! Lauantaina mun matka jatkuu noin 1500 klometriä pohjoiseen (20 tunnin bussimatka tiedossa) San Pedro de Atacamaan, jossa on luvassa melko kuivaa meininkiä!

Mun Etelä-Amerikan selviytymispakkaus, joka on kyllä päässyt jo ahkeraan käyttöön. Mun kirjavarasto muutenkin alkaa taas olla huolestuttavan suuri. Mä en vaan raaski luopua mun kirjoista! Pitää pistää jostain taas pakettia Suomeen. Yhdessä vaiheessa Aasiassa löysin mun rinkan ja päivärepun syövereistä yhteensä 12 kirjaa, joiden kaikkien olemassaoloa en edes tiennyt. Ilmankos rinkka alkoi vähän painaa hartioita.

Tajusin muuten, että viime viikon torstaina ilmestynyt Kunnallislehden kolumni löytyy myös netin syövereistä! Sen voi siis lukea myös täältä: kolumni.

Bongasin myös yhden artikkelin Iltalehden sivuilta. Taas nuori aussi kuollut Balin kupeessa, Gili Trawanganilla, jossa mäkin olin lokakuussa. Balilla on jo kuollut metanolimyrkytykseen arak-viinan vuoksi ihan liian moni. Juttu tästä tapauksesta löytyy täältä: artikkeli.

Sitten vielä kysymys muille reissareilla: Kysytäänkö teiltäkin ihan jatkuvasti miten te pärjäätte kuumassa ilmastossa, koska tulette Suomesta? Musta tuntuu, että mä olen saanut jo ihan kyllästymiseen asti selitellä, että se, että meillä on kylmät talvet ei tarkoita etteikö meillä olisi myös lämmintä kesää ja että me ei kuolla välittömästi +20-asteen yläpuolelle mentäessä.