Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Välillä olen niin onnellinen että hävettää - fiiliksiä paluusta vol. 1

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Välillä olen niin onnellinen että hävettää - fiiliksiä paluusta vol. 1

Pahoittelut, että tämän postauksen ilmestymisessä on kestänyt näinkin kauan. Olen aloittanut tämän loputtoman monta kertaa ja aina sormi on päätynyt delete-nappulalle. Lisäksi kun töissä istuu tietokoneella ja kirjoittelee päivät pitkät, ei kotona oikein sitä enää tee mieli tehdä. Alunperin tästä itseasiassa oli tarkoitus tulla elämä-on-ihanaa-ja-Suomessa-on-fantastista -hypetyspostaus, mutta tässä on nyt sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Varautukaa siis melkoiseen, valtavan pitkään tunteiden vuoristorataan!

Ensimmäinen kuukausi Suomessa oli upea. Katselin ympärilleni ihan uusin silmin ja ihmettelin, mikä ihme täällä niin kovasti otti päähän ennen lähtöä. Luonto on niin kaunis, kaikkialla on niin puhdasta, sinisiä järviä valtavasti ja mitä mahtavinta, voi kommunikoida omalla äidinkielellä. Yksinään ajellessani olen pysähdellyt tien sivuun ja napsinut kuvia kännykälläni kuin kunnon turisti konsanaan tuntematta itseäni edes hölmöksi. Muistan matkani Lappeenrantaankin tarkasti. Olin ihan fiiliksissä - mulla on oma auto, jolla pääsen ihan mihin vaan. Aurinko paistaa, kesä on tulossa ja olen vihdoin taas kotona, Suomessa. Silloin olin ensi kertaa kunnolla yksin pidemmän aikaa paluuni jälkeen ja satuin radiosta kuulemaan Jonna Tervomaan uuden biisin, Minä toivon. Sen sanat osuivat ja upposivat niin kovaa, että lopulta itkin, vain ja ainoastaan onnesta. Taisin vielä nauraakin päälle.

Olen käynyt joessa kylpemässä
Oranssissa teltassa lempimässä
Tiedän miten vislataan
Näin elävän Kekkosen

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla
Henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
Tehdä jotain hyvää kun voi
Oi sehän menee kiertoon

Kuka riemun löytää sen pitäköön
Lipun salkoon nyt heti vetäköön
Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen
Uudestisyntynyt maisema
Sinne pian mä astelen

Minä toivon rumpujen pärinää
Ikinälkäistä elämää
Ja toivon koskien kohinaa
Kokopitkää sinfoniaa

Kaupungissa käynyt oon eksymässä
Muodon vuoksi anteeksi pyytämässä
Ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen

Kuka riemun löytää sen pitäköön
Lipun salkoon nyt heti vetäköön
Eläköön ei historia vaan tulevaisuus
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen
Uudestisyntynyt maisema
Sinne pian mä astelen

Minä toivon rumpujen pärinää
Ikinälkäistä elämää
Ja toivon koskien kohinaa
Kokopitkää sinfoniaa
Minä toivon selkäni värinää
Toivon rakkautta repivää
Minä toivon kaaosta kapinaa
Ensiaskelten vapinaa
Minä toivon huomisen tulevan
Toivon soihtujen korkeina palavan
Toivon taivaan täydeltä satavan
Kokopitkää sinfoniaa


Meidän mökki ja ikioma lampi <3


Lappeenrannassa fiilistely jatkoi: Näin paria kaveria, vietin muutaman kivan päivän muksujen kanssa ja sain kutsun journalistiikan pääsykokeeseen Jyväskylään, jota en viime vuonna saanut. Oli fiilis, että nyt kaikki menee putkeen. Aloitin työt paikallislehdessämme ja sekin alkoi rullata mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on työ, jossa on oma työpiste. Käytössä on oma kamera, oma tietokone ja matkakulutkin korvataan. Toimistotyöajat on ihan luksusta - ei enää iltavuoroja ja viikonloppuisinkin on korkeintaan vaan keikkoja, jotka on luonnollisesti lähes aina kivoja.


Lähdettiinpä yksi lauantai käymään kyläterassilla poikien kanssa, menopelinä tietysti poni!

Toukokuun Trendissä elokuvaohjaaja Aleksi Salmenperä kertoi haastattelussaan näin: "Osa matkojen tarkoitusta on juuri siinä, miltä tuntuu tulla kotiin. Paluu herättää miettimään, mikä oikeastaan ottaa päähän."

En voisi olla Salmenperän kanssa yhtään enempää samaa mieltä. Oman henkilökohtaisen suurennuslasini alla onkin viime aikoina ollut nimenomaan Suomen plussat ja miinukset, edut ja haitat. Eniten täällä tökkii arki. Kun töissä tulee oltua kahdeksan tuntia päivässä, vapaa-aikaa jää älyttömän vähän. Sen tajuaa vasta, kun aikaa on ollut loputtomasti yli seitsemän kuukauden ajan eikä kalenteriin ole juurikaan tarvinnut kurkkia, aikataulujen tekemisestä puhumattakaan. Matkan aikana suunnitelmat ja aikataulut ovat suuntaa-antavia ja yleensä viikon tai päivän tarkkuudella tehtyjä, ei tosiaankaan tunnin tarkkaan laskettuja. Aika on venyvä käsite. 

Maailmalla myös osataan ujuttaa arkeenkin juhlan makua. Töistä ei stressata ja töiden jälkeen sujahdetaan paljon sujuvammin vapaalle. Ei tarvitse huilia kotona, arkenakin tavataan ystäviä, lähdetään ulos eikä huolehdita seuraavan päivän palavereista tai aikaisesta heräämisestä.

Suomessa tökkii myös ilmasto, pahasti. Eilen ulkona oli 12,5 astetta "lämmintä" ja tänään kökötin töissä kahdet villasukat jalassa ja silti vapisin. Kun Suomessa oli kesäkuun alussa "megahelteet", mun ei vielä tosiaankaan tehnyt mieli mennä aurinkoa ottamaan, ja Turussa nauroinkin joenrannalle rynnänneille auringonpalvojille. Come on, lämpötila oli vielä alle 20?! 

Okei, tunnustan. Tosiasiassa meidän varsinaiset menopelit olivatkin ihan hevoset.

Mutta toisaalta, Suomessa on mun juuret, perhe ja ystävät. Niiden näkeminen pitkästä aikaa tuntui mahtavalta, vaikka ei matkan aikana osannut edes kaivata. Suomessa on ihanaa ruokaa, jota olenkin ahminut syöden kuin hevonen viime viikot. Mitä rakastan erityisesti kesäaikaan täällä, ovat kesäyöt - niin valoisia, niin loputtomia! Mikään ei ole parempaa, kuin koko yön valvomisen jälkeen istahtaa kasteiselle nurmikolle katsomaan auringonnousua. Suomessa on myös loistava koulutussysteemi, ja vaikka ulkomailla opiskelu houkuttelisi mua ihan hirmuisesti en näe siinä mitään järkeä. Miksi maksaa kalliita lukukausimaksuja, kun Suomessa voin opiskella maailman parhaimpien koulutussysteemien verkostossa ja vieläpä ihan ilmaiseksi?

Salmenperä kommentoi paluusta myös näin: "Vaikeaa paluussa on se, että mikään ei muutukaan. Matkoihin liittyy aina alitajuinen toive siitä, että huomaa olevansa jotakin syvempää kuin ennen matkaa. Lyhyelläkin matkalla halutaan muuttua, ja ihmiset lentävät viikonlopuksi Pariisiin eheyttämään avioliittoaan. Matkojen pitää kuitenkin olla aikamoisia ennen kuin muutosta tapahtuu. Kahden viikon raivopäinen joogaaminen Intiassa ei muuta ihmistä."

Tästä olen oikeastaan nyt kahta mieltä. Kommentista jotenkin paistaakin läpi se, ettei Salmenperä itse ole ikinä tehnyt pitempää reissua (kyllä, senkin hän kertoo haastattelussaan ja siksi ihmettelenkin miksi häntä ylipäänsä on haastateltu aiheesta "paluu"...) Ensinnäkin, ei helvetissä kahdessa-kolmessa päivässä kukaan muutu mihinkään, sehän on ihan selvä. Enkä jaksa uskoa, että kovin moni oikeasti tekee lyhyitä matkoja ajatuksenaan muutos. Korkeintaan ajatuksissa on pieni breikki arjesta, piristys kaiken loskan keskellä, jonka jälkeen jaksaa taas omaa elämää ja arkea paremmin. 




Mutta, muutosta tapahtuu pidemmällä matkalla väistämättä. Kyllähän me koti-Suomessakin voidaan muuttua reilussa puolessa vuodessa, mikäli nyt jotain erikoisempaa osuu matkan varrelle. Tietysti matka avaa silmiä eri tavalla ja raivaa tilaa uusille aatteille ja ajatuksille. Kyllä mä mielestäni voin omaa reissuani kuvailla Salmenperän sanoin "aikamoiseksi matkaksi". Olen aika varma, että se on mua muuttanut.

Multa on usein kysytty, olenko mä nyt jotenkin aikuistunut. No totta kai olen, kyllä kaikki me nuoret aikuistutaan jatkuvasti, olimme sitten Suomessa tai emme. En jotenkin usko, että reissu erityisesti siihen olisi vaikuttanut. Sen sijaan olen tajunnut asioita, pieniä ja isoja. Olen tajunnut, ettei mitään muuta ole pakko tehdä kuin kuolla. Oikeaa kaavaa elämälle ei ole. Jonkun ihanne saattaa olla eteneminen järjestyksessä opiskelu-poikakaveri-työelämä-kihlat-naimisiin-omakotitalo-koiranpentu-vauva-eläke. Se on ihan ookoo. Vaihtoehtoisia elämäntapoja löytyykin sitten tuhansittain. On ihan ookoo myös asua pakussa ja ajella ympäri Väli-Amerikkaa surffilauta mukanaan ja iltaisin paistaa kalaa nuotiolla. Keitä me ollaan tuomitsemaan mikä on oikein tai kuka on jollain tapaa parempi ihminen? Kyllä mä mieluummin olisin se pakusurffari kuin tunnettu ja tärkeä poliitikko, joka miettii eläkeiässä miksi ei ole joskus heittäytynyt ja tehnyt jotain ennakoimatonta. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti, tai siitä menee maku ihan kokonaan. "Go with the flow", balilaiset sanoisivat.

Terassilla, massut täynnä ja valmiina kotimatkaan. Vasemmalla 1-vuotiaasta saakka meillä ollut maskottiponi Alli ja serkkuni Inka, keskellä minä ja rakas Roosa Iitu-tamman kyydissä ja oikealla tärkeät kaverini Samuli ja Rena Vili-herralla.

Itseni ja pelkojeni kohtaaminen ehdottomasti vahvisti minua matkalla. Otin tatuointeja, kaksikin, mitä en ikinä kuvitellutkaan kykeneväni tekemään (kiitos Essi <3). Surffasin, vaikka pelkään aaltoja. Puhuin espanjaa, vaikka en oikeastaan edes osannut. Kokeilin alamäkipyöräilyä ja koskenlaskua. Nyt on fiilis, että mä pystyn mihin vaan. Pyytäkää mua pitämään improvisoitu puhe espanjaksi Obamalle vaikka samantien, kyllä mä hoidan homman kotiin!

Reissun päällä musta tuli melkoinen hedonisti. Kurinalainen minä on oppinut antamaan itselleen luvan nauttia oikeastaan kaikesta mitä tekee. Olen oppinut myös haaveilemaan, oikein isosti. Olen oppinut myös sanomaan haaveeni ääneen - eihän niissä ole mitään hävettävää! Epäonnistumista pelätään Suomessa ihan liikaa. Isoja asioita ei tapahdu jos niistä ei ensin haaveile ja niitä yritä toteuttaa. 

Nyt voin ainakin ihan rehellisesti kertoa haaveilevani pitkästä matkasta Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan. Haluan matkata Transsiperian junaradan halki. Haluan oppia espanjaa ja surffata joku päivä vielä isoilla aalloilla. Haluan tehdä elämässäni jotain merkittävää, merkittävää siis muillekin kuin vain itselleni. Haluan kirjoittaa ja julkaista kirjan. Haluaisin olla joku päivä arvostettu journalisti. Haluan vielä ylittää suuria maastoesteitä ja kisata kansallisella tasolla kenttäratsastuksessa. Haluan vielä asua ulkomailla. Haluan, että osaan olla rohkea ja säilyttää pelottomuuteni jatkossakin.

Ehkä kaikki toteutuvat, ehkä eivät. Haaveet eivät ainakaan toteudu kotisohvalla istumalla ja niitä pelkäämällä. Eikä mulla mikään kiire ole, ei opiskelulla eikä haaveiden toteuttamisella. Naisten elinajanodote Suomessa on nykyään noin 82 vuotta. Itse en ole vielä kahtakymmentäkään. Mikäs kiire mulla on.

Muutoksesta vielä puheenollen: Tottahan se on, että täällä itse Suomessa ei oikein mikään muutu. Toisaalta se tekee paluusta myös helppoa. On lohduttavaa tulla takaisin, kun tietää kaiken olevan ennallaan. Koti tuntuu yhä kodilta.

Alli on jo iso tyttö, se on jo seitsemän vuotta <3

Merja Mähkä kirjoittaa kirjassaan "Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois" näin: "Vaikein asia pitkästä reissusta paluussa on kokemuksen jakamisen mahdottomuus. Kuinka kuitata puolitoista vuotta vastauksella, jonka joku jaksaisi kuunnella loppuun? Enkä minä olisi edes halunnut jutella matkan tapahtumista sen enempää. Ne tuntuivat käännetyiltä lehdiltä."


Mähkä osaa pukea fiilikseni sanoiksi täysin. Juuri tuon ongelman takia perustin alunperin blogin - ettei tarvitse jälkeenpäin toistaa kaikille suvun jäsenille ja kavereille missä tulikaan käytyä ja mitä tehtyä. Blogin kulissien takana on kuitenkin niiiiin paljon kaikkea mitä tapahtui, mitä kukaan muu lisäkseni ei tiedä, eivät rakkaimmatkaan ystäväni. Toisaalta se tekee viime vuodesta entisäkin arvokkaamman: Se on vain minun, ei kenenkään muun. Toisaalta olisihan joskus kiva kiherrellä kaverin kanssa ja muistella: "Muistatkos kun sinä päätit silloin..." tai "Niin, mitenkäs me oikein sinnekään päädyttiin?"

Esimerkiksi kaupassa käydessä tai ihan työnikin yhteydessä tapaan viikoittain ellen jopa päivittäin ihmisiä, jotka kysyvät "Mitenkäs se matka meni" tai "Oliko kiva matka?" Inhoan juuri noita kahta kysymystä. Mitä niihen muuta voi vastatakaan kuin "Hyvin meni, fantastinen matka, ihanaa oli?" Äh, olisivat hiljaa jos ei todella kiinnosta. Jos oikeasti kiinnostaa, kysyy todennäköisesti jotain vähän täsmällisempääkin.

Päätän tämänkertaisen postauksen nyt vähän positiivisemmalla otteella ja jatkan alamäkiosuudesta seuraavassa osiossa, joka toivottavasti tulee pian, kerta nyt tämä kirjoitusinspiraatio iski oikein todella. Loppuun vielä ajatuksia Mähkän kirjasta, jotka osuvat parin viikon takaisiin fiiliksiin aika todella hyvin.

"Sukelsin takaisin vanhaan elämääni aivan kuin joku maaginen käsi olisi sirotellut vaaleanpunaisia ruusunterälehtiä sen jokaiselle pinnalle. Pessimisti sisälläni kuiski, että kamaluus iskisi vielä, mutta olin sen äänelle immuuni. Minulla oli pakotie ja sata uutta suunnitelmaa: Liftaten Senegalista Sudaniin. Fillarilla Alaskasta Ushuiaan. Etelä-Amerikan eteläisimmästä kärjestä Antarktikselle laivalla? Surffaamaan Indonesian Mentawaisaarille? Se vaatisi ensin vähintään vuoden treenaamista helpommissa vesissä.
   Kevät eteni hiirenkorville. Nautin jokaisesta aamusta, jona kävelin töihin ja jokaisesta illasta, kun kömmin sänkyyni. Maailma oli niin täynnä mahdollisuuksia!
   Toki minua välillä joku asia harmittikin. Silloin suljin silmäni ja annoin muistojen tulla. Sitä säkenöivää onnea kuorma-auton lavalla! Tyynenmeren aaltoja. Tähtiä ja ihmisiä, vekkuleita eläimiä ja villiä luontoa. Vuoria ja vaelluksia. Erilaisia henkisempiä kokemuksia. Ne olivat kaikki minun, menneessä, ja tulevassa, jos niin halusin. Suuren unelman toteuttaminen ei jättänytkään jälkeensä tyhjyyttä. Päinvastoin. Se antoi täyttymyksellisen rauhan. Katselin reissuvalokuviani. Niistä takaisin katseli onnellinen nainen. Se nainen ei kadonnut ei minnekään, vaikka palasikin Suomeen."

To be continued...

Tunnisteet: , ,

3 kommenttia:

17. kesäkuuta 2013 klo 19.09 , Blogger tiipe kirjoitti...

Moikka!
Oon seuraillu sun blogia jo pidempään mutta en oo aikaisemmin kommentoinut. Sulla on aivan ihana blogi ja oot tosi taitava kirjottamaan! Itekkin hiukan pidemmältä reissulta vähän aikaa sitten palanneena tää postaus iski ja kovaa. Jaan ite myös aika samanlaiset fiilikset. Ite en noin moneen paikkaan ehtinyt vaan reissailin vaan Australiassa ja Indonesiassa, mutta seuraavasta reissusta haaveilen jo ja täältä sun blogistakin on löytyny hyviä vinkkejä siihen. Kiitos. :)
Seuraavaa postausta odotellessa...
Kivaa Suomikesää! :)

 
17. kesäkuuta 2013 klo 20.33 , Blogger Porsaanpotka kirjoitti...

Hoi nainen, tää blogi on melkoinen inspiraation lähde! Kirjoita seikkailustasi kirja, sun teksti on tosi mukaansatempaavaa ja sitä lukis mielellään kansien välistäkin :)

 
17. kesäkuuta 2013 klo 22.27 , Blogger Laura kirjoitti...

Voi apua, ihania kommentteja, kiitos molemmille! Niin, kirjahan olisi ihan huikea saavutus, jotenkin vain kauhistuttaa se suuri urakka kun pitää itseään kirjoittajana vielä tosi keskeneräisenä. Niin suuri työ ja julkaisemistodennäköisyys niiiin pieni. Katsellaan... :)

Ja tiipe, voi että miten täälläkin jo seuraavasta reissusta haaveillaan, vaikka edelliseltä vasta palattu. On se vaan koukuttavaa puuhaa, harmi vaan ettei matkustus ole ainakaan liian edullinen harrastus. Höh. Kivaa kesää myös sinne, olit sitten Suomessa tai rajojen ulkopuolella! :)

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu